Gradient Helsinki 1.5 -kaiuttimet testissä

Supermalli kodin hengettäreksi

Kotimainen kaunotar saattaa hätkähdyttää sorjalla muodollaan, jos on tottunut itämaan ihmeiden yhden muotin muotiin.

Gradient 1.0, valmistajan ensimmäinen malli, sotki monen hifistin maailmankuvan tullessaan markkinoille 1984. Olivat muuten sarjanumeroilla 1 ja 2 olevat yksilöt seinustalla kun kävin tekemässä tätä juttua Porvoossa Gradientin toimitiloissa. 1.0 ei kumartanut mitään "näin on ennenkin tehty" -mantraa vaan lähti liikkeelle siitä valitettavasta totuudesta, että huone sössii aina kaiken. Asia, jota oli ylenkatsottu valitettavan paljon valitettavan yleisesti.

Monessa tavallisessa olohuoneessa akustointi on hankalaa, joskus jopa pannassa. Ainakin ellei harrastaja osaa lähestyä asiaa riittävän kierosti, anteeksi, taitavasti. Gradient on tullut kuuluisaksi nimenomaan kaiuttimista, jotka vähentävät huoneen vaikutusta kuuntelussa: 1.x-sarja, Evidence ja Revolution. Niin loistavalta kuin tuore Gradient 5.0 kuulostaakin, se on pienen kokonsa eli vähäisen suuntaavuutensa takia hyvin paljon kuunteluhuoneesi armoilla.

1989, viisi vuotta 1.0:n esittelyn jälkeen, oli 1.3:n vuoro säväyttää yleisöä. Kaiutin voi olla akustisesti oleellisesti keskivertoa älykkäämpi ja yhtä aikaa viehättävä. Sitä edeltäviä 1.x-sarjan malleja kun on helpointa kuvailla sanalla funktionaalinen.

Vuoden 2007 lopulla Gradient esitteli Helsinki 1.5 -mallin. Se oli varmasti vähintään yhtä paljon ulkonäöllään hätkähdyttävä kuin alkuperäinen 1.0 aikoinaan. Mutta, kuten alkuperäisen 1.0:n kanssa, ajatus takana oli erittäin järkevä. Kyse ei siis ole erikoisuudentavoittelusta vaan siitä Gradientin perusajatuksesta. Tehdä kaiuttimia, jotka välittävät äänitteen sisällön mahdollisimman tarkasti kuuntelijalle normaalissa olohuoneessa.

"Helsinki ei makeile tai
houkuttele mainoshymyllä,
kuuntelijan on itse
löydettävä sen kauneus."

Dipolibasso vähentää huoneen bassoresonanssien aiheuttamia ongelmia, mutta toisaalta sen saaminen toimimaan optimaalisesti vaatii joskus enemmän työtä kuin laatikkobasson saaminen suurinpiirtein kohdalleen. Runsaasti yläviistoon kallistettu keskiääninen resistanssikotelossa käytännössä poistaa sivuseinien ja lattian kautta tulevat heijastukset. No, entäs katto sitten? Se on yleensä lattiaa helpompi akustoitava ja on myös kauempana kuuntelijasta ja kaiuttimesta kuin lattia.

Suuntaimellinen diskantti sekin on kallistettu lievästi. Näiden rakenteellisten asioiden yhteisvaikutus on tosiaan se, että lattiasta, sivuseinistä ja etuseinästä tulee vain prosentteja siitä heijastumien määrästä, jonka tavallinen kotelokaiutin niihin kylvää suoraa ääntä sotkemaan.

Hillitty ja räväkkä, elegantti ja erilainen

Tutustuin kaiuttimeen jo sen ensiesittelyssä ja innostuin silloin paljon niin äänestä kuin ulkonäöstäkin. Helsinki 1.5:n visuaalinen ilme on vahva ja on selvää, että se jakaa mielipiteitä kun muoto poikkeaa rajusti perinteistä, siitä "näin näitä on ennenkin tehty" -hengestä. Kukaan ei varmaan epäile, etteikö tälläinen istuisi upeasti valkoisen gallerian tyhjälle seinustalle ja juuri siitä ajatuksesta hiipii mieleen epäilys - miten käy tavallisessa olohuoneessa, joka on valmiiksi rojua pullollaan.

Hyvin, 1.5 käy hyvin normaaliin olohuoneeseen. Mitä pidempään kaiuttimia katselee, sen paremmin ne istuvat silmään. Valkoinen väri ja pehmeäsävyinen luonnollinen puupunta on yhdistelmänä ajaton ja arvokas. Tosin, jos haluaa jotain räyhäkkäämpää omaa sisustustaan piristämään niin olen minä nähnyt mustarunkoisen 1.5:n metallihohtopunaisilla kiekoillakin.

Helsinki 1.5 on elävänä edessä yllättävän kompakti, korkeus on vain 92 senttiä ja kun kyseessä ei ole massiivinen kotelo vaan vain yksi tukeva levy - ja sekin lähes poikittain kuuntelusuuntaan nähden - lopputulos on hillityn elegantti.

Gradient Helsinki 1.5 on tasapainoisen siro ja kohtuukokoinen kaiutin. Mutta ei liian pieni pitkäikäiseen suhteeseen.
Ei hullumpi, vaikka voi tehdä hulluksi

Kuten sanottua, tutustuin kaiuttimeen jo heti kun se oli ensimmäistä kertaa mahdollista ja vietin melko paljon aikaa sen seurassa ja opin yhden erittäin oleellisen seikan. Gradient Helsinki 1.5 on yhtä aikaa huoneen vaikutusta ääneen huomattavasti peruslaatikkokaiuttimeen verrattuna vähentävä, mutta sen asento ja sijoitus tilassa vaikuttavat sointiin erittäin paljon.

Basson määrää saa muutettua, mutta ulottuvuutta ja iskua samoin. Yleinen taajuustasapaino voi vaihdella kirkkaasta rauhalliseen ja stereokuva hyvinkin kompaktista erittäin ilmavaan ja avaraan. Koska tehtaan esittelytila ei ole minulle tuttu ja aikaa oli rajallisesti, en lähtenyt etsimään parempaa sijoitusta kaiuttimille vaikka tiedänkin, että esimerkiksi bassosta on mahdollista saada selvästi nopeampi ja napakampi. Osasyynä oli sekin, että tiedän myös näiden olevan erittäin paljon makuasioita.

Vaan tuo säädettävyys voi tehdä myös hulluksi. Helsinki 1.5:n saaminen soimaan edes suurinpiirtein niin hyvin kuin se voi soida, ei vie päivää vaan käytännössä viikkoja, ainakin normaalille työssäkäyvällä ja välillä nukkuvalle ihmisellä. Ja kyllä, edes auttava mittalaitteisto kuten älypuhelimeen kytkettävä i436-mittamikki ja sille sopiva sovellus on korvaamaton apu. Omakehu saattaa haista, mutta en ole kuullut Suomessa messuilla 1.5:n soivan koskaan niin hyvin kuin miten olen saanut sen itse soimaan tutussa tilassa.

Perussijoituksia on kaksi, seinää vasten tai sitten selvästi irti huoneen etuseinästä. Kääntämällä bassoelementtiä näkyville enemmän tai vähemmän, voidaan vaikuttaa äänensävyyn. Kääntö toimii esimerkiksi vahoissa Quad-vahvistimissa olleen tilt-säädön tavoin eli taajuusvaste pysyy mahdollisimman tasaisena, mutta kallistuu muokaten äänensävyä tummemmaksi ja bassovoittoisemmaksi tai kirkkaammaksi ja kevyemmäksi. Mitä enemmän bassoelementtiä näkyy, sen enemmän bassoa kuuluu. Hyvin selkeää.

Aito konserttisali kotona

Ok, miltä se sitten kuulostaa, onko siinä sukulaisuutta muihin Gradientin malleihin? Suunnittelijalla ja perustajalla Jorma Salmella on läheinen ja lämmin suhde klassiseen musiikkiin. Sellaiseen, joka on äänitetty oikeassa tilassa eikä kasattu efekteistä tietokoneen ruudulla. Osittain tästä syystä ja osittain tekniikan ymmärtämisen ansiosta kaikki Gradientit ovat olleet hyviä stereokuvan välittämisessä ja akustisten instrumenttien luonnollisessa toistamisessa.

Nämä asiat ovat erittäin selkeinä esillä myös Helsinki 1.5:ssä, etenkin se stereokuvan piirto. Sekä Gradient Revolution että Gradient Helsinki 1.5 kuuluvat tässä suhteessa maailman parhaimmistoon hinnasta riippumatta. Ne molemmat luovat erittäin aidon illuusion esitystilasta, tai sitten kertovat nolon selkeästi, että tila on tallennettu huonosti tai tehty keinotekoisen tökerösti. Hyviä normaalikaiuttimia kuuntelemalla ei arvaakaan, kuinka paljon lähemmäs esityksen parasta paikkaa voisi itsensä saada.

Liittimenä toimii ammattipiireistä tuttu Speakon. Se tarjoaa lukittuvan ja varman kontaktin, mutta myös kaksoisjohdotusmahdollisuuden.

Joskus tulee sanottua, että kaiuttimet häviävät äänikuvasta ja jäljelle jää vain musiikki, mutta harvoin se pitää paikkansa niin tarkasti kuin nyt. Laulaja, viekoitteleva Billie Holiday, karkea James Hetfield tai prosessoitu Madonna, on erittäin selkeä, puhdas ja aito. Tai no, Hetfieldin ääni ei ole puhdas eikä prosessoidun Madonnan aito, mutta tiedätte kyllä, mitä minä tarkoitan.

Diskanttitoisto on sekin hyvin puhdas. Yläpäässä ei kuulu mitään ylimääräistä, mutta Vollenweiderin kitarassa ja harpussa on ilmavuutta ja vapautunutta helähdystä, samoin Fagenin tylsän studiolevyn kihistykset kuulostavat yhtäkkiä mietityiltä ja tarkoituksenmukaisilta. Kielisoittimien näppäily on varmaan se paras esimerkki siitä, että ääni irtoaa vaivattomalla nopeudella, mutta yrittämättä tai korostumatta.

Metallica iskee, murahtaakin. Sysitukkoon runtattu Die Die My Darling ei ota korviin räikeydestään huolimatta vaikka huomaan soittavani melko kovalla. Äksyyden puutteesta huolimatta kuuluu selkeästi, ettei kappaleessa ole mitään leppoisaa tai pehmoista.

Herbie Hancockin funkilla huomaa selkeimmin, että syke on pehmeähkö. Vauhtia on rullaavan mukavasti, mutta ilman skarppia napsetta. Jos bassopäästä haluaa kaiken nopeuden irti, on tämänkin kanssa hyvä käyttää huonekorjausta. Tämä siitäkin huolimatta, että säädettävyys vie pidemmälle haluttuun suuntaan kuin mihin tavallisen ympärisäteilevän kotelokaiuttimen kanssa yleensä päästään. Ison afron 1970-lukuinen tunnelma välittyy kyllä hävyttömän hyvin ja toisaalta silloinkin kun taiteilija päästää itsensä irti tarpeettomankin vapautuneesti, meno ei käy ärsyttäväksi.

Stereokuvan poikkeuksellisuus tulee esille myös musiikissa, jossa sitä ei arvaisi. Propellerheadsin valitettavasti ainoa täysimittainen levy Decksandrumsandrockandroll sattuu sisältämään myös skate-laudan rampilla. Usein tämä kuuluu skaten liikkumisena vasen-oikea suunnassa, mutta äärimmäisen harvoin lauta oikeasti nousee rampin harjalle ja hujahtaa sieltä alas kiiveten taas toiselle puolelle ylös rampille. Parempaa pystysuuntaisen tilan välittymistä olen kuullut vain kerran, pari metriä korkeista yksitie-sähköstaateista.

Siirryttäessä klassiseen musiikkiin, tässä tapauksessa Stravinskyn Fairy's Kiss -balettiin, kaiuttimen valtit ovat selkeästi vahvimmillaan. Kyvyt välittää esitystila ja soittimia luonnollisen sävykkäinä ovat erittäin korkeaa luokkaa. Juuri akustisten soittimien äänenväri ja kyseisen soittimen luonne välittyvät poikkeuksellisen vahvoina kuuntelijalle.

Vain ymmärtäville asiakkaille

Kenelle Gradient Helsinki 1.5 on tehty? Kyllä se on eniten suunnitelijansa kaltaisille. Ihmisille, jotka arvostavat luonnollisuutta, aitoja sävyjä ja pääsyä konserttisalin parhaille paikoille. Helsinki 1.5 piirtää hieman kaiutinlinjan taakse syvän, leveän ja erittäin selkeän esityksen. Kaikki aidot ja keinotekoiset tallenteelle saadut piirteet kuuluvat erittäin selkeinä. Tämä juuri on kuunteluhuoneen vaikutusta poistavan kaiuttimen valtti.

Helsinki 1.5:lle on kaksi perussijoitusta, irti seinästä tai seinään kiinni. Huomaa, että kaiuttimien paikat vaihtuvat sijoitustavan vaihtuessa. Bassoelementin kartion tulee aina näkyä kuuntelupaikalle, ei magneetin.

Helsinki ei kuitenkaan ole helppo jokaiselle vierailijalle. Se vaatii aikaa ja perehtymistä, loksahtakseen kohdalleen. Helsinki menee myös hukkaan, ellei sen kotimaista klassista designiä modernissa muodossa olevaa lasin ja vanerin liittoa ymmärrä ja osaa arvostaa. Se nimittäin saattaa kuulua myös maailman kauneimpiin kaiuttimiin.

Helsinki ei makeile tai houkuttele mainoshymyllä, kuuntelijan on itse löydettävä sen kauneus. Toisaalta, jos sen kauneuden näkee, muu maailma ympärillä voi muuttua yllättäen parikin pykälää valjummaksi. Niin käy kun rakastuu.

PS. Kyllä tälläisenkin kaiuttimen kanssa on tosiaan täysin luvallista käyttää huonekorjausta, jos bassopää ei muuten tahdo osua optimaaliseksi.

Lyhyesti: Yksi maailman parhaista äänitteeseen tallennetun tilan välittäjistä eli itse asiassa hyvin halpa kaiutin.
Hinta: 3 690 euroa parilta
Valmistaja: Gradient Labs Oy
Teksti: 
Kuvat: 
Samu Saurama
Valmistaja: 
Mallimerkintä: