Audio Technica AT-120E, Grado Blue, Nagaoka MP-110, Ortofon 2m Red ja Shure M97xE -äänirasiat testissä

Budjettirasiat kilpasilla

Saako sadalla eurolla hyvän äänirasian? Entä mikä niistä on paras? Tutkin viisi tarjokasta ja vastauksiksi kysymyksiin selvisi "kyllä saa" ja "makuasioita".

Satanen on kohtuupanostus äänirasiaan, mutta silti parannus joihinkin ensiasennusrasioihin nähden. Toisaalta testiin päätynyt Ortofon 2m Red on nykyisin varsin yleinen ensiasennusrasia.

Testikatraaseen päätyi viiden rasian joukko kotimaan kaupoista saatavilla olevia rasioita. Aivan kaikki eivät edes mahtuneet mukaan. Valinnanvaraa ostajalla on siis jo satasen budjetilla. Vuorollaan testipenkki-Techncsin äänivarren nokkaan päätyivät Audio Technica AT-120E, Grado Blue, Nagaoka MP-110, Ortofon 2m Red ja Shure M97xE. Onneksi on keksitty vaihdettavat rasiakelkat!

"Sushibaari, hammond-kaahailua,
Zarahustra, Rebel Extravaganza..."

Sisäänsoiton jälkeen rasiat saivat kukin vuorollaan esittää näkemyksensä useammasta musiikkityylistä. Mainittakoon esityksinä nyt vaikka Straussin Näin puhui Zarathustra, Satyriconin Rebel Extravaganza, Ismo Alangon Maailmanlopun sushibaari, Bonobon The North Borders unohtamatta Niemisen ja Litmasen hammond-kaahailua More Adventures with Nieminen & Litmanen. Ei liene yllätys, jos kerron että kaikilla näistä rasioista tuntui olevan jokin oma suosikkigenrensä. Yhtään aivan sataprosenttisen yleispätevää ei tästä joukosta noussut. Siksipä vastaus kysymykseen "mikä niistä on paras" onkin "makuasioita".

Kaksi perustekniikkaa

"Mutta miltä ne sitten kuulostivat?"

Teknisesti nämä rasiat jakautuvat kahteen tyyppiin generaattorirakenteidensa mukaan: moving magnet (MM) ja moving iron (MI). Jälkimmäistä MI-tyyppiä edustavat tässä testissä Grado ja Nagaoka. MI eroaa MM:stä siten, että magneetti on rasian rungossa kiinteä, ja neulanvarressa on magneetin sijaan niin sanottu magneettinen shuntti, joka vaikuttaa rasian kelojen näkemään magneettikenttään. Teoriassa tällä ratkaisulla on mahdollista saavuttaa hieman pienempi induktanssi, kuin MM-toteutuksella.

Toinen erikoisuus vertailuryhmässä on Audio Technican vektorisuunnattu rakenne. Yhden magneetin sijaan neulanvarressa on kaksi, jotka ovat kohtisuorassa uran seinämiin nähden, ja koko magneettinen piiri on näin suunnattu levyn urien mukaisesti. Tällä ilmeisesti yritetään hakea parempaa kanavaerottelua. Ortofonille on taas annettava erityiskiitos kierteistetyistä asennusrei'istä. Vaikka homman tekeekin ideaalitapauksessa vain kerran, helpottaa tämä merkityksettömältä vaikuttava pikkuseikka rasian tarkkaa asennusta merkittävästi.

Mutta miltä ne sitten kuulostivat? No, aika erilaisilta.

Audio-Technica AT120E
Audio Technica AT-120E - Analyytikko

Audio Technica yllättää varomattoman. Se nimittäin kykenee sellaiseen erottelukykyyn ja äänikuvaan, johon tuplahintaisetkaan askit eivät aina kykene. Ääni painottuu ehkä hieman yläkeskialueelle, muttei mitenkään häiritsevästi, diskantti on verrattain puhdas ja hyvinkin sävykäs. Bassotoistokin on varsin napakka ja seurattava, joskin hieman köykäinen. Jotain koherenssia kokonaisuudesta kuitenkin puuttuu, sillä ääni on enemminkin analyyttiseen kallellaan. Dynaamisesti ote on ennemmin pidättyvä kuin räiskyvä.

AT-120E onnistuu siis kaivamaan levyiltä hirvittävän määrän ääniä, mutta epäonnistuu jossain määrin välittämään mitä tekemistä niillä on keskenään. Toisilla äänitteillä tämä on häiritsevämpää kuin toisilla. Enemmän vokaaleihin painottuva musiikki ei juurikaan kärsi mainitusta ominaisuudesta, ja varsinkin massiivisempien klassisen musiikin teosten kanssa rasia on kuin kotonaan. Reippaampi räime, kuten vaikkapa The Devil's Bloodin mainio The Time of No Time Evermore tai toiselta puolen aitaa Bonobon North Borders eivät sitten oikein pääse täyteen loistoonsa fiilispuolen jäädessä teknisyyden varjoon.

Grado Blue
Grado Blue - Romantikko

Gradoa ei kehuta keskialueestaan aivan turhaan. Jopa Amorphiksen tukkoon äänitetyllä Eclipsellä vokaalit ovat merkillepantavan hyvin seurattavissa. Ismo Alanko on Maailmanlopun Sushibaareineen varsin läsnä huoneessa ja jousisoittimet saavat hyväksyttävän luonnollisen sointisävyn. Äänikuvakin levittäytyy mukavasti joka akselille. Straussin Näin puhui Zarathustra pysyy myös varsin hienosti kasassa alun rymistelyistä myöhempiin suvantoihin.

Grado on oikeastaan muutoin varsin yleispätevä soinniltaan, mutta tuntuu rytmisemmällä musiikilla hieman laahaavalta. Tämä lienee seurausta sen hieman pehmoilevasta bassotoistosta, joka melodisesta seurattavuudestaan huolimatta ei aivan täydellisesti istu muuhun kokonaisuuteen. Satyriconin Rebel Extravaganzalla ominaisuus ilmeni bassopään keveytenä ja bassorumpujen iskujen pyöristymisenä, kun taas Don Johnson Big Bandin kappaleessa Jack kontrabasson näppäilyt ampuivat vähän yli ja sävyt jäivät peittoon.

Nagoka MP-100
Nagaoka MP-110 - Jammaillaanko?

Jos Nagaokaa lähtee arvioimaan pelkästään perinteisin hifitermein, ei se ehkä ole mitenkään ihmeellinen rasia hintaluokassaan. Sen sointibalanssi on selvästi tummaan kallellaan, erottelukyky ei ole mitenkään tähtitieteellistä luokkaa eikä äänikuvakaan ole sitä ilmavinta sorttia. Mutta kun sen laskee uraan, ei näillä asioilla ole juurikaan merkitystä. Sitä vain unohtuu kuuntelemaan levyn toisensa perään.

Nagaokan ehdoton vahvuus on hyvin koherentti ote musiikkiin. Se onnistuu välittämään olennaiset seikat leppoisalla ja pakottomalla otteella, eikä soinnissa ole mitään varsinaisesti korvalle käyviä ärsyttäviä piirteitä. Dynaamisesti MP-110 taipuu ennemminkin sinne hienotunteisten joukkoon, sointi on ennemminkin kohteliaan etäällä kuin sylissä. Se onnistuu kuitenkin imaisemaan huomion musiikkiin varsin tehokkaasti.

Klassisen musiikin suurkuluttajalle löytyy tästäkin vertailusta parempiakin vaihtoehtoja, mutta kevyen musiikin parissa rentoutumiseen tämä aski on vertailun yleispätevimpiä.

Ortofon 2m Red
Ortofon 2m Red - Zväng!

Ortofon on tämän joukon toinen menokone Nagaokan lisäksi. Erotuksena se, että siinä missä Nagaoka on dynamiikaltaan jossain määrin hillitty, Ortofon pistelee menemään isolla kädellä. Ja kieltämättä vähän mutkia oikoen. The Devil's Blood lähtee vyörymään asianmukaisella jytkeellä, ja vaikka iskut pyöristyvätkin eikä sointi ole muutoinkaan sitä puhtoisinta sorttia, ei menosta eikä meiningistä tingitä pätkääkään. Myös Niemisen & Litmasen kaahailu svengaa juuri niin kuin pitääkin.

Klassista sen sijaan ei tämän kanssa tule ensimmäisenä mieleen hakea levyhyllystä. Valitettavasti rapseet ja rahinat tulevat liiaksi lävitse, jotta suvantokohdista saisi kaiken irti. Äänikuvakin on leveällä maalitelalla vedeltyä sorttia, vaikka hyvin levittäytyykin kaikkiin suuntiin.

Shure M97xE
Shure M97xE - Ehyt pehmyt

Shure kehuu mainospuheissaan M97xE:n rasittamattomuutta. Tämän voin allekirjoittaa. Mitään pahasti korvaan käyviä piirteitä ei Shuren soinnista pahalla tahdollakaan löydä. Balanssiltaan rasia on kuitenkin tummaan kallellaan, ja paikoitellen bassopää tuntuu ampuvan hieman yli.

Kuitenkin kun Shuren hieman kierosta sointitasapainosta pääsee yli, ei se ole varsinkaan huono rasia. Diskantti - jota kieltämättä voisi olla määrällisesti enemmänkin - on hyvinkin siistiä ja puhdasta laadullisesti. Eikä se bassokaan - jota taasen ei tarvitsisi olla ihan niin paljoa - aiheuta seurattavuuden suhteen juuri nipottamisen aiheita. Shure kuljettaa Niemisen & Litmasen svengiä varsin hienosti, Devil's Blood lähtee isosti sekin ja Ismo Alangon laulu on vahvasti esillä. No joo, Satyriconilla Shuren miellyttävyys ja pehmeys menee yli, eikä levyn idea enää tahdo välittyä.

Niistä makuasioista

Sata euroa äänirasiasta on sikälikin kohtuuhinta, että se vastaa noin viiden uuden LP:n hintaa. Jollekin satkun aski on päivitys edeltävään, toiselle vain syrjähyppy hieman erilaista ääntä tavoiteltaessa. Kaikilla näistä voi nauttia musiikista, mutta kuten todettu, täysin yleispätevää ei joukosta vielä esille nouse.

Shuressa on myös pieni harja puhdistamassa levyuria.

Klassisen musiikin suurkuluttajalle en voisi olla suosittelematta Audio Technicaa. Huolimatta sen hillitystä dynamiikasta se toistaa ilman hikeä kovimmatkin dynaamiset vaihtelut, mitä sille eteen kannoin. 1812 alkusoittoa ei valitettavasti listalta tähän hätään löytynyt, mutta Näin puhui Zarathustra hoituu alusta loppuun varsin nautittavasti. Ja kuuntelee sillä muutakin. Klassinen nyt vain on sen forté.

Rock-musiikin ystävälle Ortofon ja Nagaoka ovat aivan ilmeisiä vaihtoehtoja, aivan riippuen siitä, haluaako istua siellä Nosturin alakerran baarin puolella, vaiko aivan eturivissä, mieluiten heti PA:n vieressä. Jälkimainitun esitystavan ystäville Ortofon on se parempi vaihtoehto.

Grado ehkä puutteistaan huolimatta on jollain tapaa tämän vertailun yleispätevin rasia. Jos musiikkimaku menee päivästä riippuen klassisesta sinne raskaampaan suuntaan kovin ailahtelevasti, voi Grado hyvinkin olla oikea rasia.

Sovituksen oleellisuus

"Äänirasia on aina
järjestelmäsidonnainen."

Shurelle on annettava synninpäästö sen mainitun kierohkon äänensävyn suhteen. Technicsin 12-grammainen äänivarsi alkaa olemaan jo liikaa rasian varsin löysälle ripustukselle. Kevyemmissä varsissa Shuren balanssi kääntyy merkittävästi neutraalimpaan suuntaan muun luonteen pysyessä kuitenkin varsin vakiona. Se on edelleen lämpimän pehmoinen ja hyvin ärsyttämättön. Esimerkiksi Dual 505 -sarjan soittimessa Shure soi varsin tasapainoisesti.

Ortofoninkin suhteen on mainittava yksi huomio. Se kaipasi selvästi muita enemmän kapasitiivista kuormaa. Levysoittimen äänivarsikaapeloinnin ja levysoitinetuvahvistimen yhteenlaskettu kapasitiivinen kuorma olisi hyvä olla yli 500 pikofaradia, muutoin Ortofonin ääneen jää keskialueelle hieman epäluonnollista sävyä, joka kuuluu varsinkin miesvokaaleissa ja joissain puhaltimissa.

Näistä omaansa katsoessa kannattaa muistaa, että äänirasia - ehkä enemmän kuin mikään muu äänentoiston välikappale - on järjestelmäsidonnainen. Shuren tapaus on erinomainen esimerkki. Äänirasian toiminta on mekaanisesti riippuvainen siitä äänivarresta ja pyörittimestä, johon se on kiinni juntattu. Toisin sanoen näitä arvioita ei tule pitää viimeisenä sanana. Ratkaisevaa onkin se, sopiiko rasia sekä mekaanisesti että sointitasapainoltaan muuhun ympäristöönsä. Huolellisen asennuksen merkitystä ei sitäkään voi korostaa liiaksi.

Vasemmalta Ortofon, Audio-Technica, Nagaoka, Shure ja Grado.

Kuvat: 
Samu Saurama

Kommentit

Hankin vuosia sitten "Hifilehden testimenestyjä" Grado Blackin, olisikohan tässä ryhmässä sille järkevää korvaajaa, Black taitaa olla pykälän alempaa hintaluokkaa?

Soittimena Dual 505-3 ja esivahvistimena Sanyo Plus C55 (MM ja MC omilla liitännöillä).