Matti Saurama

Eipä kyllä pahnantuoksuista, ei palttinaista loilotusta

Kansanperinne ei ole mikä tahansa virkaheitto taiteen alalaji. Vanhaa voi lähestyä autenttisen tarkasti toistaen, mutta sitä myös voi – sen saa – tehdä piirteitä, kokonaisia lauluja tai palasia tai fraaseja omatahtoisesti lainaten. Liekö kansanlaulu aikoinaan juuri vähän sillä tapaa syntynytkin… Ikirunoja onkin kaikkea muuta kuin pahnantuoksuista perinneloilotusta. Säveltäjän kunnianhimo ei sellaista läpi laskisi, eikä kansanlaulu itse siitä pitäisi.

Suoraa sanottavaa joulusta

Luminen on maisema. Askelten verkkainen tahti ohjaa kulkua, urut puhuvat tummalla äänellä. Orkesterin ja kuoron laahaava ääni on alakuloinen, kuin painostava pilvipeite kaiken yllä. Sitten aukeavat railot taivaalle, viillot sivaltelevat haavoja maailman pintaan. Teoksen alku on lähes pelottava, hurja. Jos sekasorto tästä vielä lisääntyy, ollaan hajoamisen ja tuhon partaalla.

Perinne nojaa rikkumattomuuteen

Soile Isokosken äänestä voisi sanoa että se on, joulun henkeen, melkoinen ihme. Sopraano on soinniltaan todella ihmeellinen. Ääni on kestävä, laulut klassisella tavalla miltei ylihuolekkaasti artikuloituja. Uutta Isokosken laulussa on matalien äänien vivahdekirjon avautuminen. Tummuus syvenee, värisävyt rikastuvat.

Joulun ylensyöttämää kehoa voi lähestyä näinkin ymmärtäen

Onhan niitä, houkutuksia ja mielihaluja, herkkuja. Yksi tykkää äidistä, toinen tyttärestä, sanotaan. Keveästi mennään, rosollit, lipeäkala, kastikkeet ja sillit, kokonaiset talot ja tortut. Joulu on todella vivahteikas ja yltäkylläinen, antelias. Siis vaativa.

Pehmolelujen lämpimin soittoääni

Ankarina aikoina – ja joulu on usein sellainen – on helpottavaa löytää paikka, jossa levähtää. Kesällä siihen tehtävään tarjoutuu puistonpenkki, joskus veneen tuhto, talvella taas kotisoppi tai höyryäväikkunainen kahvila, bussin istuin. Jouluna se voi olla kaiken konkreettisen lisäksi muutakin, vaikkapa ihka aineeton musiikkihetki.

Joulun maku

Yhtyelauluun tuntuvat nykyään kuuluvan merkit, jotka poikkeavat lajityypin perinteestä eri tavoin. Siirtymän ongelmia lisää se, että kylkiäisenä näyttäisi yhä useammin saapastelevan kuulijan tyrkkiminen auliin antavaan ostoasentoon. Onneksi on sellaisiakin laulajia, kunnonhimoisia taiteilijoita, jotka haluavat genrensä kyydittäminä tarjota yksinkertaisesti parastaan, ei vain kalleintaan.

Jouluherkkuja Brittein saarilta

Bob Chilcottin (s. 1955) This is the truth hyväilee alkajaisiksi niin, etteivät jatkossa pienet eivätkä suuremmatkaan dissonanssit tai vyöryvät hyökypatsaat hautaa alleen. Urkujen syvä pohjallinen pehmentää peittelemättömän lämpimästi kuoron sointia, kantavuus alakautta toden totta kestää. Tuotteliaan Chilcottin Sweet was the song taas kantaa muassaan virkeitä muistumia Jouluyö juhlayö -laulusta.

Raikkaita irlantilaistunnelmia jouluun

Kelttien jolkottava tyyli sopii joululauluihin, mutta ei kyllä aina kokovuotiseen matkantekoon. Tällä levyllä on mukana paitsi kansanperinteen pitkän marssin askellusta myös 1960-luvun laulelmarenessanssista käynnistyneen puolisatavuotiskauden hiomajälkiä.

Kierrätysmusiikkia selloilla

Sellon repertuaari on laajentunut melkoisesti sitten 1950-luvun. Klassisesta tuttu soitin on kokenut melkoisen muodonmuutoksen. The Beatles taisi olla niitä ensimmäisiä kuuluisia pop-yhtyeitä, joka käytti jousikvartettia selloineen laulujensa sovituksissa.

Ilmojen halki tanskalaisen huiluvelhon johdolla

Avaruuteenko tässä tähdätään, herättää levyn avausteos kysymään. Tanskalaisen Michala Petrin nimellä otsikoitu äänite sisältää kuoron ja huilun yhteismusisointia. Latvialaisen Ugis Praulinsin The Nightingale, Konsertto nokkahuilulle ja 20 laulajalle (H.C. Andersenin sanoihin), katsoo avaran taivaan alla kahtaalle: tutun satusedän aikoihin ja nykypäivään.

Sivut

Tilaa syöte RSS - Matti Saurama