Tee itse RIAA-korjain, Mauri Pännärin Revenge MM -rakennusohje

Vinyyli elää kanssamme, tarvitaan RIAA-boksi

Tässä esitellään putkilla toteutettu yksinkertainen RIAA-etuvahvistin. Revenge RIAA on pitkien kokeilujeni tämänhetkinen vaihe ja siitä tuli lopultakin sen verran hyvä, että se ylitti omat julkaisukriteerini.

Tavoitteenani on pitkään ollut toteuttaa selkeä diskreetti putkimoduuli, joka linjatasoisten laitteiden eteen laitettuna mahdollistaa omaa vaatimustasoani tyydyttävän vinyylitoiston MM-rasioilta. Tämän artikkelin pohjalta putkihifin tee-se-itse-harrastajat pystyvät halutessaan kasaamaan laitteen. Ihan yksityiskohtaisuuksiin tosin ei mennä. Osien saatavuus on hyvä ja hinta kohdallaan.

Lutikka vai putki? Vuosien varrella on tullut rakenneltua monen monta RIAA-korjainta. Ensimmäinen vakavasti otettava viritys parin transistorin peruskytköksien jälkeen oli 1970-luvun alussa National LM381- audiopiirillä tehty. Se oli vähäkohinainen, mutta jostain syystä vähän sumea ääneltään ja syrjäytyikin nopeasti.

"Osien saatavuus on hyvä
ja hinta kohdallaan."

Saloran jo silloin ja myöhemminkin stereoissaan käyttämä ua 739 (SN76131) oli soundiltaan mielestäni parempi ja se on tänä päivänäkin aivan käyttökelpoinen suoraan datalehden esimerkkikytkennän mukaisena. Pari silloisista tekeleistäni on esitetty rakennusohjeenakin edesmenneessä HIFI- lehdessä jo 1980-luvun puolivälissä. Jälkimmäinen, 5533-piireillä tehty, on edelleen käytössäni ja vieläkin kovaa valuuttaa (tämän mikropiirin kokeilin aikoinaan heti kun se lanseerattiin, olisikohan ollut 1980-luvun puoliväliä).

UA 739:n jälkeen kokeilin vielä OP37/OP27 kombinaatiota em. 5533- kytkentään, mutta se ei ollut mielestäni yhtä hyvä. Korjaimen rakennusohje löytyy myös kirjasta ‘ Tee Itse Elektroniikkaa’. Mainittakoon, että tämä piirisarja (5532…5534) on ollut parikymmentä vuotta analogisten huippumikserien vakiokamaa, joten ei ole ollenkaan varmaa etteikö vanha suosikkiäänitteesi olisi mennyt sisään tällaisen kautta. Paranna sitä sitten putkivahvistimella!

Hieno vanha opus mikropiiriaudion maailmasta, yksi alan perusraamattuja, on Nationalin ‘Audio Handbook’ vuodelta 1976, jos onnistuu saamaan sellaisen jostain vielä käsiinsä. Siellä on myös hyvä selostus RIAA-asteen kohinatarkastelusta.

Puolen metrin naru RIAA:n ja virtalähteen välissä auttaa näillä signaalitasoilla kummasti hurinattomuuteen.

Vastakytkennästä passiivikorjaukseen, oma valintani

1980-luvun lopulla kokeilin J-feteillä tehtyjä kaksiasteisia passiivikorjaimia. Ensimmäisessä kokeilussa oli 2N3819-fetit ja lopputulos oli käytttökelpoinen. Kohinaa sain vielä pudotettua vaihtamalla ensimmäisen fetin low-noise -tyyppiin 2N4338.

Molemmissa versioissa kiusasi vaatimattoman virransyötön takia pieni hurina, mutta jälkimmäinen viritys on käytössäni edelleen. Särökin oli analysaattorilla molemmissa 0,3 prosentin luokkaa, mutta soundi oli hyvä. Tämä oli siis 1980-lukua ja nyt näyttää näitä parin asteen passiivisia fetti-perusvirityksiä olevan kaupallisesti tarjolla netissä useita.

RIAA putkilla, long and winding road

Putkitoimiset RIAA-korjaimet ovat sitten oma lukunsa. Tähän saakka en ole onnistunut rakentamaan versiota joka olisi pitkän päälle kaikin puolin tyydyttänyt, vaikken edes kovin kalliilla MM- rasioilla ole koskaan soitellut.

Takavuosien kokeilu oli EF86-pentodilla tehty yhden putken rinnakkaisvastakytketty aste, peräisin 1950-luvun Tekniikan Maailman ideasta. Tämä tuli ja meni eikä ollut ihan huonokaan, ja ansaitsisi ehkä uudelleentarkastelun kaksiasteisena.

Sitten yritin ECC83-putkella passiivikorjauksen kanssa, toisena putkena oli ECC81. Toimiva, mutta vähän hengetön, ja hurinaongelmaa en silloin viitsinyt täysin ratkaista. Sama viritys harvinaisella ECC808-putkella (Siemens ECC83 -jatkokehitelmä) ei ollut sen parempi missään suhteessa. Ericssonin 404A (5847) tietoliikennepentodeilla (vastaava Eurooppalainen on E180F eri pinnajaolla) pseudotriodeina tehty laite, 150 voltilla, 6mA-virralla ja edelleen passiivikorjauksella, oli sitten äääneltään jo ryhdikäs, ja olisin sen kelpuuttanut jatkoon muuten, mutta nämä jyrkät putket olivat liian arkoja kilisemään tässä sovelluksessa (linjatasolla ja driverina tämä putki on erinomainen).

Virtalähde oli samanlainen kun tässä esitetty ja tällöin jo huomasin, että jotkut kaasustabilisaattoriyksilöt paukkuvat anodisyötöstä signaaliin. Kopioin tällä versiolla kuitenkin monta kirjaston oopperaa vinyyliltä Revoxille ja ne ovat edelleen laadukkaita kuunnella. Sitten meni monta vuotta etten viitsinyt tarttua asiaan uudestaan, kuuntelin ja äänitin vanhalla mainiolla 5533-pohjaisella tekeleelläni.

Väliin mahtui ostamani Fischer 800C -täysputkiviritinvahvistimen RIAA-osion (1 kpl ECC83 per kanava) modaus aktiivisesta puoliaktiiviseksi (bassokorjaus jäi vastakytkentälenkkiin), mikä muuttikin tämän muuten elegantin laitteen surkean vinyylietupään vallan siedettävän kuuuloiseksi. Yksi hienoimpia kaupallisia laitteita mitä on eteeni osunut, tämä 24-putkinen Fischer! Toinen tällainen itselläni on legendaarinen Electrocompaniet EC-1 -etuvahvistin, josta ei löydy huomauttamisen sijaa ja siinä on myös ensiluokkainen fettiottoinen äänirasiaosio.

RIAA-korjaimen kytkentäkaavio.

Nyt päästään päivän asiaan

Pari vuotta sitten päätin lämmitellä taas kertaalleen putkiversiota. Aihetta kalutessani olin tullut siihen tulokseen että laite on tehtävä jyrkällä putkella joka ei sitten kilise eikä kohise, kohtuulisen isoilla virroilla pienehköön impedanssitasoon, ja passiivisena. Kandidaatteja siihen ei jäänyt paljon kun ajattelin jälleen saatavuutta harrastajille, ja päädyin sitten minäkin kokeiluihin ECC88-tyypillä.

Virtalähteen kytkentäkaavio.

Käyttäen CRC-perusfiltteröityä anodisyöttöä ja sen perässä vakiovirtasyötetyllä OA2-kaasureferenssiputkella toteutettua rinnakkais- stabilointia, sain nyt kahden normaaliasteen kytkennässä passiivikorjauksen kanssa mieleiseni soundin; vahvistus vain jäi vähän laihaksi putkipäätteilleni.

Tässä käyttämäni suorakytkentä asteiden välillä juontui pariwattisen Revenge E182CC SE -putkikoneeni hyväsointisesta topologiasta. Innostuksen inspiroimana iskin sitten ensimmäisen asteen katodeille romulaatikosta 8mA:n 2N3819-fetit pudotettuna 220 ohmin source-vastuksilla 4 mA:n virtaan, biasoin totemin kaskodiksi ja siinä se oli - mutta vahvistus edelleen vähän alakantissa. Vaihdoin fetit 4 mA:n IDSS-yksilöihin ja vedin sourcet suoraan maihin. Soundi taisi jopa parantua ja vahvistus oli nyt riittävä putkipäätteilleni. Hurina on hallinnassa ja viritys on perusyksinkertainen. Valitettavasti kuitenkin tarvitaan IDSS-arvoltaan sovitettu fettipari (4-4,5 mA), aina ei voi voittaa.

Sisäänmenon fetti toimii nollagate-jännitteellä IDSS-arvollaan, jolloin vääntö on maksimaalinen (tässä n. 5mA/V) ja kohina pienimmillään. Näin voi pienellä gate-signaalilla (3mv nimellinen tässä) menetellä. Nollajännitteen positiivisella puolella, poistuttaessa ns. depletion-alueelta, on kymmeniä millivoltteja riittävän lineaarista pelivaraa mikroampeeriluokan gate-virralla kaukana ennen varsinaista gate-source-liitoksen PN-kynnysjännittetaitetta (n. 0,6V). Tämä on jo silkkaa puolijohdeteoriaa, mutta tarpeen mainita tässä.

Tätä aluetta en ole nähnyt missään speksatun. Kaikissa datalehdissä J-fetin elämä päättyy IDSS-arvon jälkeen, näin ei todellisuudessa kuitenkaan ole. Positiivinen hilajännite/drain-virtakuvaaja noudattaa puolijohde-PN-liitoksen (N-kanavan fetillä) eksponentiaalifunktiota, joka alussa on varsin loiva. Tämä hieman epäortodoksinen fetin käyttöni tuottaa ensimmäisen asteen anodilla puhtaan 9 voltin RMS-signaalin n. 100 mV:n sisäänmenolla (600 ohm syöttö) jolloin yliohjauspelivara määräytyy täysin lähtöasteessa. Lähtöaste kestää n. 4V ulos ennen anodileikkausta.

Osat turretilla.

Suorakytkennän hinta maksetaan tässä kohtaa pienenä yliohjausvarana, mutta pitäydyin silti siinä. Kaista ensimmäisen putken anodilla on DC:stä yli 100 kHz:n, riittävä. Puristit voivat valita suurempiarvoisen IDSS-fettiparin (esim 6-8mA) ja laittaa sopivan source-vastuksen (aloita 27 ohmilla ja kokeile ID arvoon 4,5 mA, tämä putken DC-toimintapisteen takia), jolloin gatelle saadaan oikeaoppista negatiivistakin pelivaraa. Vahvistus tippuu sitten jonkin verran, kokeilin siis alussa tämänkin version. Hyvää luettavaa kiinnostuneille löytyy Erno Borbelyn fettiartikkeleista netissä, sekä Vishay/Siliconixin vanhoista applicationeista.

PCC88:n hila on biasoitu n. 10V:n jännitteenjakajalla, joka on yhteinen kanaville ja samalla likimain fettien käyttöjännite katodien takaa. Eri kanavien 1. aste toteutetaan saman putken puolikkailla. Asteen vahvistus on karkeasti fetin Gm x putken anodivastus, n. 90-kertainen tässä. Pelkkä putki antoi vain n. 25-kertaisen vahvistuksen. Asteen lähtöimpedanssi on anodivastuksen luokkaa, 18 kohm, ja on huomioitava mitoituksessa RIAA:n pitkittäisvastuksen (70 kohm total) osana. Tämä pitkittäisvastus menee suoraan toisen asteen hilalle, jolloin sen katodilla on n. 60-70V jännite.

Lähtöasteen katodivastus on 33 kohm ja anodivastus 15 kohm, jolloin putken yli jää n. 45V, riittävä tällä putkella kun lähtösigaali on 400mV:n luokkaa. Maksimi lähtösignaali on nelisen volttia antaen n. 20 dB yliohjausvaraa pehmeällä leikkauksella. Näin eliminoidaan yksi biasvastus ja yksi hyvä kytkentäkondensaattori, jonka voi sitten vaikka sijoittaa katodilyytin rinnalle. Katodilyytin ja -vastuksen RC-käännepisteen pitää olla tässä sovelluksessa pari dekadia 20Hz:n alla jotta se ei vaikuta RIAA-käyrään.

"Toistokäyrään ei kuorma
vaikuta, mikä
oli suunnittelulähtökohta."

Lähtöimpedanssi on 4 kohmin luokkaa (mitattu 3,8 kohm) jolloin seuraavan laitteen ottoimpedanssi saisi olla alimmillaan parinkymmenen kohmin luokkaa. Toistokäyrään ei kuorma vaikuta, mikä oli suunnittelulähtökohta. Katodiseuraajaa en halunnut tarpeettomana tähän alunperin kahden putken lähtökohdasta tehtyyn viritykseen mukaan, mutta suorakytketty sellainen, tai samanlainen emitteriseuraaja TIP50:llä on osaajien helppo lisätä.

RIAA- komponenttien valinta

RIAA-korjaimen analyysi on vähän työläs silloin kun kaikki käännepisteet sijoitetaan samaan komponenttipakettiin. Ehkä tämänkin vuoksi netissä näkyy enemmän pasiivivirityksiä, joissa 2120 Hz:n käännepisteen RC-lenkki on viety erilleen toisen vahvistusasteen perään. Näin olisi voinut tehdä tässäkin, mutta tällöin perässä täytyy olla fiksattu sisäänmenompedanssi eli seuraavan vahvistimen ottoresistanssi (tyypillisesti volyymipotikka), joka otetaan mukaan RC-lenkin mitoitukseen.

Halusin tästä eroon ja laitoin kaikki komponentit samaan nippuun. Sopivat arvot ovat riittävällä tarkkuudella: pitkittäisvastus 70 kohm, poikittaisvastus 10 kohm, sen sarjakondensaattori 33nF (jos voit mitata, ota 2 x 32nF), poikittaishaaran shunttikondensaattori 10 nF (mitaten ota 2 x 10,5 nF tai lisää 470pF) ja sen sarjavastus 300 ohm. Tärkeämpää kuin täysin oikeat arvot on se, että kanavien vastaavat kondensaattorit mitataan digitaaliyleismittarilla samankokoisisksi kun vastukset ovat 1%. Jos et voi mitata, ota 1% kondensaatttorit. Hyvä kynäanalyysi mitoituksesta löytyy netistä Wayne Stegall -kotisivuilta.

Passiivi-RIAA:n pitkittäisvastus muodostuu siis ensimmäisen asteen 18k:n anodivastuksesta ja 52 kohmin vastuksesta, yhteensä 70 kohm. 300 ohmia sarjassa 10,5 nF:n kanssa muodostaa kiistellyn ns. Neumann- kaiverrinaikavakion (50 kHz). Sen voi jättää poiskin, jos haluaa, korvaamalla vastuksen oikosululla. Tämä ei juuri heilauta muita aikavakioita. RIAA- standardin uudemman 20Hz:n ylipäästöaikavakion (6dB/okt.) olen jättänyt pois, myös paremman bassotoiston piikkiin. Kiinteässä sovelluksessa sen voi halutessaan toteuttaa mitoittamalla lähdössä olevan kondensaattorin ja seuraavan asteen/laitteen ottoimpedanssin RC-käännepisteen 20Hz:iin.

IEC:llä tuulivoimaa sisään
Käykö tämä viritys tuulivoimalla ja miten?

Verkkovirtalähde on perusyksinkertainen ja se on tehty erilliseen koteloon jotta ei tarvinnnut taistella lentävän hurinan kanssa. Puolen metrin naru välissä auttaa näillä signaalitasoilla kummasti; pään lyönti seinään takavuosina on ollut tässäkin kovaa valuuttaa!

Nopeilla diodeilla tasasuunnattu anodijännite on kuormitettuna n. 250V käytetyllä Uraltone TV23 -muuntajalla. Suodatin on 150uF / 1 kohm / 150 uF, mikä hukkaa n. 30V. Perässä on TIP50-transistorilla tehty 30mA:n vakiovirtageneraattori, joka syöttää 150V:n kaasuputkea (OA2 = 150C2) antaen karkeahkon rinnakkaisstabiloinnin.

Kaasuputkea ei saa shuntata suoraan yli 0,1 uF:n kondensaattorilla; perässä oleva 470 ohmin sarjavastus erottaa seuraavan 68uF suotokondensaattorin riittävästi, tämä suoto tarvitaan pienen jäännöshurinan nitistämiseen. Tämä RC-lenkki on sijoitettu vahvistinosioon. Muutama yli kymmenestä kokeilemastani OA2-kaasuputkesta on paukahdellut satunnaisesti signaaliin saakka, tähän ei auta kuin putken vaihto. Kaasuputken anodi on sisäisesti yhteinen kahdessa piikissä (1 ja 5), mikä mahdollistaa langoituksen kahden pinnan kautta 7-piikkisessä kannassa niin että lähtöjännite on poikki jos putki ei ole paikallaan.

Vähän ahdasta tuli.

Hehkujännite on tasasuunnattu nopeilla diodeilla 4700/16V elektrolyyttiin ja antaa kuormitettuna n. 7,8V ( tämä riippuu käytetystä muuntajasta). Sen positiivinen napa maadoitetaan RIAA-korjaimen päässä, putken nastoissa 4 ja 9 sekä putkenkantojen keskitapeissa. Hehkujännitettä E-sarjan putkille on syytä tarvittaessa alentaa 6,3V:iin negatiiviseen hehkujohtoon sijoitetulla 1,5 ohm/4W vastuksella, PCC88:lle jännite on sopiva vähän yläkanttiin.

Miltäs näyttää mittareilla?

Lähtöjännitteessä näkyy oskilloskoopissa kohinan päällä minimaalinen 100Hz:n hurinaosio, laajakaistaisen putkivolttimittarin lukema on otto oikosulussa alle 100uV rms. RIAA-käyrän takia tätä ei voi transponoida lineaarisesti suoraan takaisin sisäänmenon kohinajännitteeksi, suuntaa se kyllä antaa. Hurinajäännös kohinan päällä on juuri kuultavissa ketjussani jossa päätteenä on Yarland 845 SE (GE:n NOS-putket), 100mV:n herkkyydellä 20W ja hana auki. Revenge F2a-koneessani (n. 400mV:n herkkyys 8W:iin) hurina ei kuulu ratti täysillä ja kohina on varsin kohtuullinen. Oikeassa käytössä hurina ja kohina jäävät sitten signaalin alle kuulumattomiin.

Painottamaton S/N lähdössä (ref. 400mV out, 1kHz, otto oikosulussa, BW = 1 MHz) on liki 73 dB. Kun rasia (Stanton 680EE) on kytkettynä, rms-lukema kaksinkertaistuu ja on n. 200uV. Tällöin ollaan oikealla hehtaarilla ja paljon parempaa tilannetta ei MM-rasian kanssa kannata edes tavoitella, äänirasia kytkettynä ollaan aina 70dB:n huippeilla. Normaalin 3mV:n magneettisen äänirasian ja 47 kohmin tulopiirin RIAA-painotettu lineaarisesti mitattu kohina on tyypillisesti 0,7uV:n luokkaa vastaten n. 72dB:n kohinasuhdetta 3 mV:iin. Kun elektroniikan tulokohina on samaa luokkaa, on lopputuloksen huononnus edellisestä3 dB.

Passiivinen kohinalähde on MM-rasian resististiivisen osion (luokkaa 1 kohm) ja 47 kohmin kuormaresistanssin osuus kompleksisesta kokonaisimpedanssista ja kohina painottuu rasian induktanssista (luokkaa 1H) ja kaikista kapasitansseista johtuen 10kHz:n nurkille. (ref: B.I.Hallgren, ”On the Noise Performance of a Magnetic Pickup”, Journal of the Audio Engineering Society, September 1975, Volume 23, Number 7).

Tästä ulos tuulesta jalostettuja elektroneja.

RIAA-tarkkuus on puolen desibelin sisällä, parempaan en ole koskaan pyrkinytkään. Tärkeämpää on kanavien samanlaisuus kuten edellä mainittiin, eli komponenttien, lähinnä kanavien vastaavien RIAA-polykondensaattorien samansuuruisuus prosentin vastuksien kanssa.

Laitteen vahvistus on n. 140-kertainen (43dB), nimellinen 3mV antaa 440mV ulos 1 kHz:llä. Särö on tällä lähtöjännitteellä 0,2-0,3 prosentin luokkaa koko kaistalla. Kokeeksi mitattu 50Hz:n särö 2,3V:n lähtöjännitteellä oli 1% ja sopusoinnussa 440mV:n antotason säröön. Painottamaton S/N 1MHz:n kaistalla (ref. 3mV in) on siis yli 72 dB ja pieni hurinakomponentti (valitettavasti) siinä merkittävin. Jäädytin kuitenkin hyvän soundin piikkiin projektin enemmät kokeilut, mm. hehkujännitteen reguloinnin tähän itseäni tyydyttävään lopputulokseen. Kokeilijat voivat parantaa tästä.

Testaa lopuksi valmiin laitteen lähtö ottonavat oikosulussa vahvistinketjussa; hurinaa ei saa juuri kuulua kohinan alta volume koillisessa, jos kaikki on oikein. Jos sitten hurinaa ilmestyy levysoitinpiuhat kytkettynä, on vikaa etsittävä levysoittimen maadoitusjärjestelystä.

Osista ja toteutuksesta

Valtaosa osista on kotoisin Uraltonesta. Kotelot ovat Hammondin valmiiksi maalattuja valukoteloita. Suojatut putkenkannat on kiinnitetty kolmen putken turret-levyyn, josta on sahattu yhden putken osio pois. Langoitus on point-to point turretilla. Komponentit selviävät kytkentäkaavioista, mitään erikoista ei ole.

Ainoa hankaluus on fettiparin valintatarve. Itse IDSS-mittaus on helppo: 9V:n neppariparisto, plussa drainille, gate ja source yhteen ja siitä pariston miinusnapaan, digitaalinen virtamittari johonkin väliin 10mA:n alueella.

Verkkomuuntaja on Uraltonen TV23, joka juuri ja juuri mahtuu käytettyyn valukoteloon. Virransyöttöliitin on nelinapainen lukittava DIN, joita sattui olemaan romulaatikossani. 5-napainen tavallinen DIN tms. käy hyvin.

Varokaa taas kerran tappavia jännitteitä, käyttäkää yhden käden mittustaktiikkaa!

Totaalinen hässäkkä taas,  särö 0,2%.

Korvikkeita fetille ja runsaudenpulaa putkelle

Tällaisen yleiskäyttöfetin kuten 2N3819, 2N5458 tai BF245A (kahta viimeksimainittua voi myös kokeilla tässä, en ole testannut) ottokohinajännite on tyypillisesti alle 10nv/sqrtHz alle parillasadalla hertsillä (ns. flicker-noise alue) ja alle puolet tästä suuremmilla taajuuksilla vastaten alle mikrovoltin tulokohinajännitettä audiokaistalla. Näistä löytyy vähän huonosti dataa matalille taajuuksille, kaikki kun ovat alunperin RF-fettejä. Virtakohinasta ei tässä tarvitse välittää lainkaan.

Aikoinaan tein alussa mainitun lutikkaversion Hifilehteen myös Texasin J-fettiottoisilla TL072-mikropiireillä, siinä jännitekohina oli luokkaa 15 nV/sqrtHz ja laite silti aivan käyttökelpoinen. Jos halutaan päästä vielä parempaan kuin tässä, pitää valita joku low noise -fetti ja tällöin sekä valikoima että saatavuus ovat aika vähissä. Tässä esitetyn 2N3819-tyypin kohinaominaisuus on kyllä ainakin itselleni aivan riittävä. Hyvää luettavaa kiinnostuneille löytyy netistä haulla: Siliconix AN106.

"Putkissa riittää rullattavaa ->
PCC88, ECC88, E88CC, 6DJ8..."

Virtalähteessä voinee käyttää yhtä hyvin esim. Mosfetillä 150V:iin stabiloitua Uraltonen sarjaregulaattoria, en ole kokeillut. Itseäni kiinnosti tässä periaatteena vakiovirtasyöttöinen shunttiregulaattori, joka tuntuu näin alkeellisenakin toimivan ja soivan hyvin. Siinä voi kokeilla korvata TIP50-vakiovirtageneraattorin oheiskomponentteineen pelkällä 2,7 kohm/10W -laippavastuksella. Tämän olen testannutkin mutta ei ole ihan yhtä hyvä, pieni ero näkyy peruskohinamittauksessa. Kaasuputken virta on rajattava 30mA:iin, korjain syö n. 15 mA ja saman verran jää tässä itse putkelle. Hehkupuolella kokeilijat voivat päätyä myös täysregulontiin tai vakiovirtasyöttöön - S/N saattaa parantua vähän, en ole kokeillut.

Putkissa riittää rullattavaa. Itse käytin vanhoja Philipsin telkkariputkia PCC88 (7V:n hehku), joita on takavuosina saanut mitättömään hintaan. Sen voit löytääkin vanhan putkitelevision kanavanvalitsijasta. Sitten tulevat ECC88, E88CC, 6922 ja 6DJ8, uustuotantoakin löytyy. Itse olen rullannut kymmenkunta varianttia ja näiden kombinaatiot, enkä osaa oikein panna näitä paremmuusjärjestykseen. Mullard on kyllä mielestäni yksi hyvä.

Näissä ei välttämättä ollenkaan tiedä mistä putki on kotoisin, esim. erään Siemens-leimatun yksilön sisäkalut ovat samat kuin Mullardissa. Ultron-leimatuissa on ainakin kolmenlaisia sisäkaluja. Xaerix-leimatut kultapinnaiset näyttävät venäläisiltä, ovat lasiltaan vähän paksumpia. Ne olivat aikoinaan luotetavia korvausputkia tietoliikennemittauslaitteisiin.

Synergiassa.

Mainittakoon, että mm. Tektronixin vanhat putkioskilloskoopit (ja monet muut mittauslaitteet), PTH:n mittauslaitehuollossa aikoinaan toimiessani, olivat tätä putkityyppiä täynnä. Käytössä oli normaaliasteet, kaskodit , differentiaalit ja katodiseuraajat sekä näiden kaikenlaiset yhdistelmät. Kytkentäkaavioista en aina edes tajunnut mitä suunnittelija oli hakenut! Yhdessä huippuskoopissa saattoi olla yli neljäkymmentä putkea, mikä lupaisi isommalle määrälle laitteita putkikantojen kanssa tilastollisia vikavälimurheita, mutta nämäpä vaan toimivat ja toimivat. Putket vaihdettiin silti aina määräaikaishuollon yhteydessä.

Fetiksi voivat osaajat kokeilla vielä 2SK170 low noise -fettiä. Sen vääntö on yli nelinkertainen 3819:n verrattuna, selvästi liikaa tähän MM-sovellukseen, ja yliohjausmarginaali lähdössä käy turhan pieneksi. Kannattaakin valita 8mA:n IDSS-yksilöt ja tiputtaa virta source-vastuksilla 4 mA:n jolloin vääntö putoaa liki puoleen. Tälle fetille suosittelen 100 ohmin sarjavastusta gatelle. Anodisyötön voi tällöin (ja muutenkin) huoletta nostaa 200V:n ja halutessa stabiloidakin paremmin, mutta se on sitten jo ohi tämän ohjeen. Joskus pitää panna piste jos aikoo jotain saada valmiiksi, nämä kun ovat aina kompromisseja.

Mainittakoon vielä kuitenkin, että kohinaparannus ei ole tässä MM-versiossa niin merkittävä että sen takia tarvitsisi low-noise fettiä. 2N3819:n ominaisuudet ja soundi ovat tässä kohdallaan. Jos ei löydä fettiparia ihan 4-4,5 mA:n haarukkaan, voi 18k:n anodivastusta viritellä välillä 14k-22k, niin että fetin virta tuottaa anodille n. 65V. Tällöin saadaan jo IDSS-parin valinnalle pelivaraa haarukassa 3,5-5,5 mA. Tämä ei juurikaan vaikuta RIAA- tarkkuuteen, mutta puristit voivat tällöin myös muuttaa pitkittäisvastusta vastaavasti niin että summa on tuo 70 kohm.

Viime hetken passiivikomponenttiviritykseni tähän oli venäläiset vihreät 1uF/160V paper-in-oil-lähtökondensaattorit, joita uskallankin suositella. Jännitepiikki lähtöputken anodilla käväisee tosin vähän ylämarginaalilla startissa.

Mitä Moving Coil -rasioille?

Moving Coil rasiat ovat nyt tässä hätää kärsimässä. Oma ehdotukseni on tämä: laitetaan eteen laadukas kaupallinen step-up muuntaja, esim. Lundahl tms. Muuntaja on komponenttina kyllä aivan turhaan halveksittu ja se on monessa sovelluksessa optimaalinen palikka, kuten tässäkin (sanoo entinen tietoliikennetransmissiospesialisti).

Vinkiksi kuitenkin: tarkoitukseni on silti kokeilla tätä korjainta myöhemmin suoraan tällaisenaan MC-käyttöön vaihtamalla fetti em. tyyppiin 2SK170, jolloin etuasteen vääntö moninkertaistuu kuten edellä todettiin ja sitä voi jo sitten jarrutellakin source-vastuksella. Kohinaa voi MC-sovelluksessa kokeilla pienentää panemalla pari-kolme fettiä rinnakkain. Tässä on osaajille kokeilusarkaa.

Vinyyli palasi, soundia riittää konkareille ja noviiseille

Vinyyliä lautaselle ja mielimusiikkia soimaan! Kuuntelu- ja testauslabrani työjuhtana toimii vanha Connoiseur uudehkolla AT95E-rasialla aina luotettavasti, ja kotisoittimena Linn. Löysin juuri pöytälaatikostani iskemättömän 15v vanhan STANTON 680EE -rasian kiinteällä harjalla ja stereohedron-neulalla tehtaan paketissa, ja pitihän se testata Linnissä.

Ei hassumpi löytö, robusti rasia, ääneltään kyllä vähän pehmeän oloinen. Jethtro Tullin Aqualung, hienon tuoreehkon juhlakansiojulkaisun uudelleenmiksattu raskas vinyylikiekko soi vallan mukavasti. Kiinteä harjakin on tosi mainio keksintö kuten Pickeringin tai Stantonin omistaneet tietävät, itselläni on ollut molempia.

Mittauslaitteet:
Grundig TG100 Low Distortion Generator (0,001%)
HP334A Distortion Analyzer/ Millivoltmeter
Hameg HM400, 40MHz Analog Oscilloscope
Omatekoiset sinigeneraattori 10Hz…110 kHz ja 3 mV:n putkivoltti 5Hz…1 MHz
RCA oikosulkuplugit, RCA jännitteenalennuspalikka 1:20 /600 ohm
Omat korvat

Putki- ja osakauppiaasi:

Kuvat: 
Samu Saurama ja Mauri Pännäri