Levyarvostelu – Vivaldi - La Cetra – 12 Violin Concertos op. 9. Rachel Podger, Holland Baroque Society. Channel Classics 2 SACD

Barokkipelimannit jammailevat

Kehitys kehittyy eikä aina tiedä onko se edistystä. Yksi on silti varmaa: nykyinen barokkimusisointi on huimasti parantunut siitä kankeasta jyystämisestä, jota harjoitettiin menneinä vuosikymmeninä. Nämä Vivaldin viulukonsertot ovat tikahtua soittamisen ja löytämisen ilosta.

Kolmesataa vuotta sitten säveltäjät merkitsivät nuotteihin vain välttämättömimmän. Esittäjien piti keksiä loput itse ajan käytäntöjen mukaan. Mutta vanhat tavat painuivat unholaan. Puoli vuosisataa sitten alastoman näköisiä nuotteja soitettiin kirjaimellisesti, ja niin barokkimusiikki saatiin kuulostamaan yksinkertaiselta, tylsältä ja tunnolliselta.

Tulkintaote alkoi kuitenkin kevetä ja notkistua. Otettiin käyttöön vanhoja soittimia tai niiden kopioita. Lopulta huomattiin, että vanhat nuotit tarjosivat raamit, jotka sai täyttää omalla mielikuvituksella.

Rohkeus on kasvanut erityisesti basso continuon soitossa. Yksiäänistä bassolinjaa ei ainoastaan soinnuteta improvisoiden, vaan joukkoon keksitään melodisia jippoja, vastaääniä ja jänniä rytmitehoja. Continuo-soittimien määrää voi kasvattaa. Tällä levyllä niitä on sello, kontrabasso, cembalo, pienet urut, luuttu ja barokkikitara.

Barokkisoitto on yhdenlaista kansanmusiikkia, parhaimmillaan pelimannien jammailua. Tai kuvitelkaapa, että Katri Helena ja Vesku Loiri esittävät bändeineen saman laulun. Ei taatusti kuulosta samanlaiselta. Sama vaihtelun mahdollisuus koskee barokkimusiikkia.

Antonio Vivaldin La Cetra -kokoelman ensimmäisessä konsertossa Hollannin barokkiyhdistyksen orkesteri ja viulisti Rachel Podger heti alkajaisiksi vetäisevät hatustaan puolen minuutin intron, jota ei löydy nuoteista lainkaan. Urut aloittavat svengaavalla piippauksella, cembalo liittyy mukaan kuvioita runsastaen, luuttu rupeaa potkimaan tahtia bassokielellä, kitara parantaa svengiä sointurämpytyksellä, jonka harjalle sooloviulu heittäytyy surfailemaan kevyesti ja vetää mukaan muut viulut.

Keskellä Amsterdamin punaisten lyhtyjen aluetta Vallonikirkossa äänitetty tuplalevy välittää suolikielisten barokkijousien soinnin hyväilevästi. Surround-ääni kietoo kuulijan kirkkoakustiikkaan kuin untuvapeitteisiin, mutta vaikutelma on myös lempeän luja ja hellittelevän vivahteikas. Kirkkauden ja muhevuuden yhdistelmä on täydellinen niin, että yksi piirre ei käy toisen ylitse.

Musisoinnin ilo on käsin kosketeltava. Konsertot ovat hyvin erilaisia. On aurinkoa, suruisaa huokailua, äkkipyrähdyksiä, voimakkaiden ja hiljaisten sointujen vastakohtia, haikeita viulusooloja, lapsekkaan yksinkertaisia säestyskulkuja, tanakasti tömähteleviä tansseja.

Teksti: 
Tagit: