Levyarvostelu - Virtuoso Baroque, Michala Petri & Lars Hannibal - OUR Recordings

Hillitysti syvälle sydämeen

Nokkahuiluun voi puhaltaa monella tapaa. Tyylit, taidot ja tarkoitus, jopa aikakaudet määrittävät sitä, miltä soitto kuulostaa. Michala Petri on brassailematon taiturimuusikko. Puhallustekniikka on irtonainen ja pakkaamaton, sävyt ja säikeet piirtyvät hienosyisesti ja vailla osoittelua. Huilisti käyttää taiten vibratoa, käyttää ja jättää käyttämättä. Joskus ns. suora ääni on tarkoituksenmukaisempi kuin värisyttäen aaltoileva. Soittimet ovat aarteita, joista Michala Petri saa vivahteita mittaamattomasti irti. Lars Hannibalin arkkiluuttu - barokin ajalla yleinen renessanssiluutun virityksellä varustettu, tavanomaista pidempijatkokaulainen luuttu - soi riittävän kirpeästi, ei vain huopaisen pehmeästi.

Tomaso Antonio Vitalin Chaconnea Petri rakentaa kärsivällisyydellä. Oikeastaan levy kokonaisuudessaan noudattaa samankaltaista ohjenuoraa: hillitysti ja musiikin vähäisimmätkin viestit huomioiden. Georg Philipp Telemannin Sonaatti F-duuri on edellistä virkeäliikkeisempi, äänenkuljetus sujui barokin kelpo veteraanilta häpeämättömän helpontuntuisesti.

"Solisevat kipinäjuoksutukset
saavat kuulijan
hyvälle tuulelle."

J. S. Bachin sonaatti on levollinen laatukuva, Antonio Vivaldin / Nicolas Chédevillen sonaatissa taipuisa linjakkuus ja solisevat kipinäjuoksutukset saavat kuulijan hyvälle tuulelle. Arcangelo Corellin La Folia lumoaa kuin lapsen katse. Siinä edetään milloin tunnustellen, milloin liukastetulla alustalla tai mutkamäessä. Matkalla karttuvat myös yksityiskohdat rytmisiä tehoja ja säestyssoitinta myöten.

Giuseppe Tartinin ´Trillo del Diavolo´ -sonaatissa solisti avaa kaikukopat matalan kuulauden suuntaan, eri rekisterit tuottavat ominaissointivärejään, ´trilleissä´ käynnistyy virtuoosivaihde. Georg Friedrich Händelin sonaatti huokuu tasapainoinen asenne, on kuin näkisi maanmittarin rajapyykkejä määrittelemässä. Huilun ja arkkiluutun soitosta henkii saumaton yhteisymmärrys.

Teksti: 
Tagit: