Levyarvostelu - Verjnuarmu - Lohuton ja Pimmeyvven Ruhtinas

Savolaisen lupsakka tervehdys - haudan takaa

Suomimetallin syvässä ja synkässä päässä porskuttava savolaisryhmä osoittaa parin viimeisimmän julkaisunsa avulla konkreettisesti, että mistä aineksista kalakukkoa on aikoinaan lähdetty leipomaan ja miten maukas lopputulos parhaimmillaan voi olla.

Savometallin kiistaton lipunkantaja ja Kuopiolaisten kalmankatkuinen käyntikortti blackmetal markkinoille on jo vuosia ollut Verjnuarmu (Verinaarmu). Esikoisalbumi Muanpiällinen Helevetti poksahti ryminällä kauppojen hyllyille vuonna 2006, Universalin vankan markkinakoneiston ja video ilotulituksen saattelemana.

Väkevän avauslevyn jälkeisessä materiaalissa ei Universalilla kuitenkaan nähty tarpeeksi kasvupotentiaalia ja yhtiö jätti seuraavan albumin julkaisuoption käyttämättä. Niinpä Savolaisten rekeä kiskottiin parin vuoden ajan Tampereen ja Dynamic Arts Recordsin -tallin suuntaan. Matkasta muistoksi jäi Ruatokansan Uamunkoetto -kakkoslevytys, joka oli selkeästi aiempaa vähemmän pop (jos moinen leikkisä ilmaus metallin kohdalla sallitaan) ja enemmän black.

"Jenkeissä levyihin printattaisiin
varmaan koko kansipaperin kokoinen
Parental Advisory -leima."

Tuote vaati esikoista runsaammin kuuntelukertoja mutta ei ollut missään nimessä huono tekele, selkeästi vaikeampi vain. Soundien osalta pienempi levy-yhtiö ja resurssit tosin kuuluivat yleissoundin lievänä tunkkaisuutena ja yksityiskohtien heikompana erotteluna.

Kolmas albumi on kertakaikkiaan "lohuton"

Tampereen visiitin jälkeen oli edessä parin vuoden mittainen retki takaisin Kuopioon ja Osasto-A-levyttämön pirtin suojiin. Kotipitäjän ensihedelmänä syntyi levy nimeltä Lohuton (2010). Bändin sanoituksien tunnusmerkkinä on aina ollut (murreääntämisen lisäksi) runsaahko perinteisten suomalaisten voimasanojen käyttö.

Jenkeissä moiset lyriikat omaaviin levyihin printattaisiin varmaan koko kansipaperin kokoinen Parental Advisory -leima, nuorison aivoja syövyttävistä sanoituksista varoittamaan.

Kaikesta huolimatta Lohuton on kasvanut edeltäjistään selkeimmin juuri tekstien osalta. Tarinoista on saatu parsittua kasaan aiempaa aikuisempia kokonaisuuksia ja turhan kiroilun sijaan on keskitytty enemmänkin King Diamond -tyyppisen suomihorror tunnelman luomiseen. Kiekko tarjoaa muutaman erittäin tarttuvan kertosäkeen omaavan kappaleen, mitkä hyvinkin jo puoltavat ostopäätöksen tekemistä, jos folk-,death- ja blackmetal -osastot muutoin yhtään iskevät.

Esimerkiksi ”Luutarha”-kappale on kerrassaan loistavasti rakennettu metalliteos. Myös ”Korvo”-kappaleen rullaava kitarariffi jää korvantaukseen kiinni samalla intohimolla kuin Hubba Bubba hiuksiin. Nämä ovat pieniä mutta tärkeitä yksityiskohtia, joista positiivinen kuuntelukokemus lopulta usein rakentuu. Kuopiossa on tällä kertaa ymmärretty soundipolitiikkaakin Tamperetta paremmin. Lohuttoman kohdalla tunkkaisuus on tipotiessään ja soitinten erottelu, äänensävyt aina basarin napsahduksesta pellin kilaukseen on varsin hyvin balanssissa.

Kansitaidekin tukee tunnelmaa mainiosti (kaikessa lohduttomuudessaan). Jotenkin artwork tuo itselleni myös mielleyhtymän vielä pohjoisemman National Napalm Syndicaten (NNS) esikoislevyn kansiin (1989). Kaiken kaikkiaan tämä on tsekkaamisen arvoinen suomimetallilevy, jonka veikeä kansallisromantiikka yhdistettynä mustan metallin synkkyyteen, luovat uniikin tunnelman.

Pimmeyvven ruhtinaan kanssa vanhojen syntien penkominen ei paljon riemuun anna aihetta

Sanottakoon heti suoraan että 2012 julkaistu Pimmeyvven Ruhtinas on puhdas katsaus bändin alkuaikojen materiaaliin sekä live-kuntoon, parilla coverilla maustettuna. Levy menee samaan kategoriaan kuin vaikkapa Stam1nan Vanhaa Paskaa teos. Eli kyseessä on vankimmille hardcore-faneille suunnattu, yhtyeen 10-vuotista taivalta juhlistava nostalgiapläjäys. Tosifanihan hankkii kaikki levyt, oli sisältö mitä tahansa.

Mitään treenikämppä-demojen räimettä ei sentään ole lähdetty myymään, mutta ilman nostalgia-leimaa julkaisua on vaikeahko puolustella, varsinkin kun osa kappaleista löytyy ammattimaisesti tuotettuina bändin debyytilta. Näiden vanhojen teosten amislyriikoiden parissa ei aikuinen kuulija voi oikein välttyä kevyeltä myötähäpeän tunteelta.

Onneksi tästä huolimatta Universalilla aikoinaan ymmärrettiin yhtyeen potentiaali ja bändi sai musiikilleen hyvät lähtökohdat. Tuotteen parhaasta annista vastaa ”Haavvan Takkoo” -kappale, kolme liveraitaa sekä lehdykän mukana seuraavat tarinoinnit. Levy on pakattu erikoisesti dvd-koteloon, joka vaikeuttaa standardimalliseen CD-hyllyyn sijoittamista oleellisesti. Mitään järkevää syytä en kyseiselle kotelovalinnalle kyllä ole vieläkään keksinyt.

Soundien suhteen ollaan jossain välttävän ja tyydyttävän välimaastossa. Vanhoista omakustanneäänityksistä ei ymmärrettävästi saa referenssijälkeä rakennettua vaikka mitä tekisi. Live-otosten kohdalla ääni on jo ihan hyväksyttävää. Stereokuvalliset elementit tosin ovat vähän niin ja näin. Esimerkiksi se, että laulaja on kaikkialla muualla paitsi keskellä. Fiilis silti välittyy ja se lienee tärkeintä. No okei, oli se ”Lentävä Kalakukko” -coverkappalekin reipas ja hauska ralli, vaikka aiheuttaa aina vastenmielisen ja silmiä kieroon kiskovan mielikuvan Esa Pakarisen naamasta ja narisevasta äänestä. Jo tästä syystä kyseistä levytettä ei voi suositella ihan aloittelijoille! Toisin sanoen starttaa bändiin tutustuminen ennemmin vaikka Lohuttomasta.

Julkaisija: Osasto-A Records

Teksti: 
Tagit: