Levyarvostelu Van Halen – A Different Kind of Truth – Interscope Records

Timanttinen paluu

Diamond Dave, sillä nimellä David Lee Roth tuli tunnetuksi Van Halenin noustessa yhdeksi kaikkien aikojen legendaarisimmista rock-yhtyeistä. Bändi soitti jo vuonna 1976 Black Sabbathin helvetin syvään suohon.

Rempseä elämäntyyli, äärimmäisen mukaansatempaava lavameininki ja kuolemattomien klassikkobiisien kavalkadi loivat dynastian, joka hallitsi maailman rock-areenoita vajaa kymmen vuotta, aina 1980-luvun puoliväliin saakka.

Rothin lähdettyä yhtye ei noussut enää valtaistuimelleen, vaikka myöhemmät laulajat Sammy Hagar ja Gary Cherone huipputekijöitä olivatkin. David Lee Roth sai oman soolouransa paljon paremmin rullaamaan. Esimerkiksi kitaravelho Steve Vain kanssa purkitettu Skyscraper on omalla sarallaan mestariteos.

Nyt Van Halen on jakaantunut periaatteessa kahtia. On Van Halen, jossa musisoi Lee Rothin lisäksi Alex Van Halen, Eddie Van Halen ja poikansa Wolfie bassossa, sekä alkuperäisen basistin Michael Anthonyn ja ex-laulaja Hagarin Chickenfoot. USA:ssa media on yrittänyt rakentaa vastakkainasettelua näiden kokoonpanojen välille. Musiikillisesti Chickenfoot on hieman seesteisempää AOR:ää, Van Halenin jatkaessa railakkaammilla linjoilla.

Railakas, raikas ja hauska ovat adjektiivejä, joita en olisi uskonut rustaavani uuden Van Halenin levykritiikkiin, mutta toisin kävi. Osasyy skeptisyyteeni comebackia kohtaan tulee jo fyysisistä tosiseikoista. Sedät käyvät jo pitkän matkaa kuuttakymppiä. Myös vuosien hiljaiselo ja 90-luvun melko mitättömät levytykset puhuivat epäonnistumisen puolesta.

"Basson puraisut ja
kitaran rouhinnat tuntuvat,
kuten rockissa kuulukin."

Levyn 13 biisiä on veikeä läpileikkaus kaikesta, mitä Van Halen on pitkän uransa varrella tehnyt. Tempoa vaihdellaan kappale kappaleelta rajustikin. Meno yltyy melkoiseksi vauhti-ilotteluksi China Town ja Bullethead kappaleissa. Jälkimmäisessä ja riffibiisi Outta Space:ssa yhtye kuulostaa 1980-luvun Saxonilta ja Acceptilta! Genrerajoja pistetään päreiksi kappaleiden sisälläkin. Stay Frosty, joka on mielestäni levyn parasta antia, rönsyilee juuribluesin ja bluegrassin kautta ilkeäksi boogieksi.

Hifistelilymielessäkin levy on iloinen yllätys. Soittimet ja sitä kautta nyanssit erottuvat, ja basson puraisut ja kitaran rouhinnat tuntuvat, kuten rockissa kuulukin. Eddie Van Halenin kitara soi kuin paholainen olisi otelaudan vallannut. Diamond Daven rouhea ja elämää (todellakin) nähnyt ääni toimii hemmetin hyvin. Pieteetillä viljellyt matalalta muristut puhelauluosuudet tuovat muiden levyllä kuultavien efektien kanssa erityistä kuunnelmallista tunnelmaa. Erityismaininta myös juniori Van Halenin bassottelulle. Kuviot ja kuljetukset eivät todellakaan ole mitään Def Leppard-jumputusta!

Muutaman pliisumpi viisu laskee paikka paikoin tunnelmaa. Ehkä olisi kannattanut tiivistää vaikka kymmeneen kipaleeseen. Koska reilusti yli puolet levyn kappaleista on iättömän ja ajattoman hard rockin riemumarssia, on mukava todeta, että Van Halen vuonna 2012 on hemmetin hyvässä hapessa ja tehnyt uskomattoman comebackin.

Teksti: 
Tagit: