Levyarvostelu - Timo Lassy - In with Lassy - Schema

Ei mitään lässyä vaan reipasta torvensoittoa

Mihin jazz on menossa? Onko pallo hukassa? Ei ainakaan Timo Lassylla, joka tenorisaksofoneineen koukkaa suoraan modernin jazzin mehukkaimpiin vuosiin, 1950- ja 1960-luvun vaihteeseen. Ei kopioiden vaan kierrättäen. Tulos on rennon piristävää ja kuunteluun innostavaa.

Monet jatsarit suuntaavat eteenpäin, osa sivuille vilkuillen. Usein syntyy taidemusiikin tapaista liruttelua ja hifistelyä. Taiteellista vaikutelmaa täydennetään omilla ”sävellyksillä”, jotka saavat kuulijan vaivaantumisen tilaan. Ottamatta kantaa musiikin hyvyyteen tai huonouteen, moni soittaja liikkuu marginaalissa, kuulijoita on vähän.

Timo Lassy on selvästikin halunut suuremman yleisön. Resepti on selvä: soitetaan ymmärrettävän simppeleitä kappaleita, joissa on melodiantapaisia koukkuja. Heitetään suru puserosta ja annetaan mennä. Ja jopa sellaisella rytmisellä sykkeellä, että nykynuoriso innostuu liikkumaan, siis tanssimaan.

"Näillä mausteilla mennään
- ja lujaa."

Tässä välissä varttuneemmille jazzin harrastajille lyhyt selvennys Lassyn jazzin luonteesta. Otetaan 1950-luvun Sonny Rollins (esim. Saxophone Colossus, 1956) ja 1960-luvun Dexter Gordon (Our Man in Paris, 1963). Silloin on jo koossa agressiivinen soittotyyli ja rehevä fonin ääni. Lisätään siihen vielä Cannonball ja Nat Adderleyn rento soitto ja vetävä komppi (esim. In San Francisco, 1959, ja siltä avausraita This here), niin keitos alkaa olla valmis. Näillä mausteilla mennään - ja lujaa.

Ei Lassyn foni yksin vielä kesää tee, tarvitaan kunnon komppi. Teppo Mäkysen suvereenisti luotsaama rytmiryhmä, johon kuuluvat Georgios KontrafourisinWurlitzer-sähköpiano, Antti Lötjösen basso ja Abdissa Assefan lyömät, takaa vahvan eteenpäin puskevan rytmimaton, jonka päälle saksofonin on hyvä töräytellä. Inhoamani sähköpianokin sopii hyvin kuvioon, etenkin kun siitä irtoaa näin raikkaita sointuja. Erikoismaininnan ansaitsee Mäkysen soolo avausraidalla Teddy the sweeper. Se tuo mieleen Max Roachin, rumpulegendan, jota professoriksi kutsuttiin. Hienon kompin ansiosta levystä tulee se, mikä se on: iloista rytmin juhlaa. Niin, tämä levy svengaa.

"Niin, tämä
levy svengaa."

Mitkä lie kohderyhmän kuuntelutottumukset, kun levyn dynamiikka-alue on ajettu kovin kapeaksi. Kompressointi ei kuitenkaan haittaa niin paljon kuin luulisi. Ei myöskään levyn 35 minuutin kesto, sillä levynhän voi heti soittaa uudestaa. Kyllä se hyvinkin pari kolme soittokertaa kestää.



PS. Mielestäni jokaisen AudioVideo-sivuston käyttäjän tulee tuntea jo yleissivistyksen vuoksi ainakin yksi musiikkihistorian merkkitapaus. Tässä sellainen. Samaan aikaan kun Cannonball Adderleyn kvintetti soitti Jazz Workshop -klubilla San Franciscossa sattui Neuvostoliiton säveltäjäliiton delegaatio vierailemaan USA:ssa. Yksi sen jäsenistä, Dimitri Shostakovitsh, halusi kuulla amerikkalaista jazzia livenä. Yhtenä lokakuun iltana 1959 Shostakovitsh seurueineen sitten kuunteli tunnin setin Cannonballin kvintettiä. Yleensä aina niin synkän yrmeä säveltäjä hymyili useaan otteeseen, osoitti voimakkaasti suosiotaan ja nojautui eteenpäin nähdäkseen paremmin Louis Hayes´in rumpusoolon. Hän silminnähden piti yhtyeen soitosta.
PPS.Ja sitten vielä pikku aasinsilta, joka vie meidät aina vain etäämmälle itse aiheesta, mutta pakkohan tämäkin on kertoa. Konserttijärjestäjä Paavo Einiö esitteli Cannonball Adderleylle Helsinkiä. Parivaljakon tullessa Senaatintorille oppaan ja opastettavan roolit vaihtuivat Adderleyn alkaessa luennoida Einiölle torin arvorakennusten historiasta ja arkkitehtuurista. Mistä hän tietonsa oli ammentanut, on hämärän peitossa. Tämä nimittäin tapahtui paljon ennen internettiä.

Teksti: 
Tagit: