Levyarvostelu – Šostakovitš – Sinfonia nro 7. Venäjän kansallisorkesteri, Paavo Järvi. Pentatone SACD

Musiikin voitto terrorista

Hitlerin marssiva tuhokoneisto vai Stalinin kätyrien armeija? Vai olisiko musiikki sittenkin vain musiikkia? Päätä itse.

Dmitri Šostakovitšin Leningrad-sinfonialla on jännittävä historia. Hitlerin armeijan piirittämässä Leningradissa säveltäjä piirsi nuoteiksi kolme ensimmäistä osaa. Viimeinen osa siirtyi paperille Volgan varrella Kuibyševissä (nykyisin Samara), missä sinfonia myös kantaesitettiin 1942. Mikrofilmattu partituuri kuljetettiin Teheranin kautta länteen. Se esitettiin ja radioitiin Lontoossa ja New Yorkissa pari kuukautta kantaesityksen jälkeen. Sinfonia sai mainetta fasismin vastaisen taistelun symbolina. Time-lehden kansipiirroksessa Šostakovitšilla oli palomiehen kypärä ja taustana palava kaupunki.

Vuonna 1979, neljä vuotta säveltäjän kuoleman jälkeen, julkaistiin Dmitri Šostakovitšin muistelmat Solomon Volkovin muistiin merkitseminä. Kirjan autenttisuudesta on kiistelty. Oli miten oli, siitä lähtien Šostakovitšin musiikin tulkinnat kääntyivät päinvastaisiksi. Ei ollutkaan kyse fasismista, vaan Stalinin terrorista. Leningrad-sinfonian ensimmäisen osan musertavaksi kauhuksi paisuva marssi ei esittänytkään natsiarmeijaa, vaan Stalinin tukahduttavia vainoja, ja koko sinfonia olisi sielunmessu vainojen uhreille. Tämän tulkinnan puolesta puhuu ainakin se, että Šostakovitš oli tapansa mukaan säveltänyt marssiosan päässään valmiiksi jo ennen partituurin kirjoittamista, siis ennen kuin Hitlerin hyökkäyksestä oli tietoakaan.

"Paljon sävyjä ja kauneutta
kauhun ja pakotetun
riemun välimaastosta."

Mutta musiikki pysyi samana, oli sen "aiheena" sitten tämä tai tuo terrori. Neuvostoliiton ja Stalinin ajat ovat haalistuneet muistista sen verran, että Šostakovitšin musiikkia uskalletaan ajatella yhä enemmän vain musiikkina. Vain se määrää, mikä nuoteissa seisoo. Paavo Järven tulkinta on juuri tällainen moderni, pateettisuuden väistävä näkemys, joka löytää kauhun ja pakotetun riemun välimaastosta paljon sävyjä ja kauneutta.

Lisänimen Leningrad saanut seitsemäs sinfonia noudattaa klassista taistelusta voittoon kulkevaa kaavaa, jonka kantaisä on Beethovenin viides sinfonia. Järvi polkaisee ensi osan vauhtiin jämäkästi mutta vailla raskautta. Seuraa herkkä idylli, kunnes hipihiljainen pikkurummun naputus käynnistää marssiteeman, joka brutaalisti voimistuen ja raastavaan kaaokseen ajautuen toistuu itsepäisesti kymmenen minuutin ajan. Idylli palaa, mutta lamaantuneena. Järvi ja Venäjän kansallisorkesteri pitävät balanssit kirkkaina, harmoniat eriteltyinä, sointivärit monisävyisinä, rytmit sähköisinä. Tämä ei ole yhden asian musiikkia.

Paavo Järvi

Eikä sitä brutaalia voimaakaan totisesti puutu. Urkumaisesti alkava hidas osa joutuu yhtäkkiä paniikkiin, ja finaalin läkähdyttävä rynnistys iskee ilmat pihalle. Päätöksen moukaroivassa voitossa on kylliksi tehoa, joka onneksi välttää liiallisesti junnaavan mahtipontisuuden.

Orkesteri soi uskottavasti ja kiinteästi pääkanavia leveämpänä. Juuri tämä on parasta monikanavassa: kun orkesteri on iso niin sitten se on oikeasti iso. Pakko taas sanoa, että stereo ei siihen pysty.

Teksti: 
Tagit: