Levyarvostelu – Sculthorpe – The Complete String Quartets with Didjeridu. Del Sol Quartet, Stephen Kent. Sono Luminus Pure Audio Blu-Ray + 2 CD

Termiitit järsivät korkeakulttuuria

Hiljattain kuollut australialainen säveltäjä Peter Sculthorpe yhdisti perieurooppalaisen jousikvartetin ja Australian alkuasukkaiden pörisevän didgeridon.

Alkuaan didgerido tehtiin termiittien ontoksi järsimästä eukalyptuspuusta. Noin puolentoista metrin pituista, kyynärvarren paksuista puhallinta pärisytetään huulilla. Soitolle ominainen jatkuva ääni saadaan aikaan kiertohengityksellä.

Luulisi, että Peter Sculthorpen (1929–2014) jousikvartettojen nro 12, 14, 16 ja 18 tasainen, katkeamaton ja hitaasti muuntuva äänimaailma johtuisi sopeutumisesta didgeridon luonteeseen. Mutta ei, Sculthorpe on lisännyt aboriginaalien soittimen kahteen kvartettoonsa vasta jälkikäteen.

Sculthorpe ottaa sävellyksillään kantaa suuriin ja kipeisiin aiheisiin, muun muassa ilmastonmuutokseen, pakolaisten kohteluun tai alkuperäisväestön tuhoamiseen. Mutta pelkän kuuntelun perusteella sitä tuskin arvaa. Abstrakti, sanaton soitinmusiikki on vastaanottajan kuulokulmasta erittäin vapaasti assosioiva taiteenlaji. Jokainen sävellykselle altistunut kehittelee päässään omat mielikuvansa, väitti säveltäjä omista vaikutteistaan mitä tahansa.

"Sculthorpe on lisännyt
aboriginaalien soittimen kahteen
kvartettoonsa vasta jälkikäteen."

Totta kai didgerido tuo tietävälle kuulijalle mieleen Australian alkuperäisasukkaat, ja viulujen korkeat vinkaisut on helppo kuulla lintujen ääninä. Mitään vimmaista protestimusiikkia eivät Sculthorpen kvartetot kuitenkaan ole. Sellaisetkaan osat kuin Anger tai Trauma kvartetossa nro 16 eivät ylly kovin rajuiksi. Perustunnelma on surumielinen, valittava ja transsimainen. Muutama kiivaasti sykkivä jakso tuo mieleen amerikkalaisen minimalismin, vaikkapa Steve Reichin tai John Adamsin. Pitkät melodialinjat ja harvakseltaan vaihtuvat harmoniat herättävät mielikuvia suurista etäisyyksistä ja ajattomuudesta, johon didgerido tuo esihistoriallisen ja ritualistisen luontoyhteyden tunnun. Kvartetossa nro 18 virittyy valoisampi tunnelma australialaisen kansansävelmän tanssallehdessa iloisesti.

Didgeridon perusääni on sävelkorkeudeltaan muuttumaton. Sen sekaan taiturimainen Stephen Kent pörisyttelee nousevia ja laskevia ääni-ilmiöitä, kiukkuisia rytmejä ja laulamalla tai muulla ääntelyllä tuottamiaan sivuääniä. Lopussa Kent saa aikaan muutaman huilumaisen, äänenkorkeudeltaan vaihtuvan sävelen, kenties puhaltamalla putkeen sivulta kuin pullon suuhun. Sanfranciscolainen Del Sol -kvartetti pitää yllä hypnoottista, kuulijan syliinsä sulkevaa äänivirtaa.

Del Sol -kvartetti ja Stephen Kent äänityssessiossa.

Kvartetot mahtuvat yhdelle pelkän äänen sisältävälle blu-ray-audio-levylle kolmena versiona (surround 5.1 ja 7.1 sekä stereo). Paketissa on sama musiikki kahdella cd-levyllä. Pure Audio Blu-Ray on edelleen harvinainen formaatti. Asialla ovat lähinnä pienet, omistautuneet levy-yhtiöt, mutta isotkin koettelevat varovaisesti kepillä jäätä. Decca ja Deutsche Grammophon ovat äskettäin julkaisseet uudelleenmasteroituja klassikkolevyjään stereona.

Blu-ray-audio-levyt ovat jostain syystä innoittaneet omanlaisensa äänityskulttuurin. Monikanavaisilla SACD-levyillä orkesteri yleensä sijaitsee edessä, joskus maltillisesti levitettynä, ja ympäröivä tilantuntu on valjastettu syvyyden ja irtonaisuuden palvelukseen. Mutta monella blu-ray-audiolla kuulija on sijoitettu keskelle orkesteria, ts. soittajat ovat kuulijan ympärillä. Se ei ole ongelmatonta. Ainakaan viisikanavaisessa järjestelmässä taakse tai sivuille ei synny vaivatta kiinteätä tai läsnä olevaa äänikenttää. Sitä paitsi ihmiskorvat ovat parhaimmillaan etusektorissa. Miksi pitäisi kuunnella selin? Tila- ja etäisyysefektejä tavoitteleva musiikki on asia erikseen.

Stephen Kent, didgerido

Niinpä yllättävän moni blu-ray-audio-levy kuulostaa säälittävältä yrityksessään ympäröidä kuulija: on vaihevirheisyyttä, äänilähteiden lokeroitumista, taajuusvääristymiä ja suoranaista ohuutta. Tällaiset sudenkuopat yhdysvaltalainen Sono Luminus on välttänyt onneksi melko hyvin. Jousikvartetti on panoroitu leveäksi, puoliympyrää laveammaksi, ja reunimmaisten jousisoittimien (viulu ja alttoviulu) paikallistettavuus on heikompi kuin kahden muun. Aavistuksen tumma- tai pehmeäsävyinen yleisvaikutelma sopii kuitenkin musiikin luonteeseen ja siihen tottuu nopeasti. Eteen keskelle sijoitettu didgerido on sitä vastoin niin elävä, että sitä voisi koskettaa. Kun tulee kipakamman soiton vuoro, tiukkoja pizzicatoja tai voimallisia rouhaisuja, äänityksen realismi näyttää loppujen lopuksi kyntensä. Irtonainen ja dynaaminen sointi vakuuttaa.

Teksti: 
Tagit: