Levyarvostelu – Schnittke – Sinfonia nro 3. Rundfunk-Sinfonieorchester Berlin, Vladimir Jurowski. Pentatone SACD

Ei heikkohermoisille

Ota nitrot käden ulottuville ja syöksy Alfred Schnittken säveltämään kulttuuripainajaiseen. Kaupan päälle saat huikaisevaa demomateriaalia, jossa on ongelma.

Aloitetaanpa monikanavaisesta äänityksestä: se on parasta, jota olen koskaan kuullut. Vastaavanlaista tilarealismia, syvyyttä, iskevyyttä ja kiinteyttä olen toki aiemmin tavannut, mutta niiden kruununa diskantin puhtaus ja silkkisyys viettelee lopullisesti. Lämmön ja painon yhdistyminen säröttömään heleyteen ja terävään piirtokykyyn on poikkeuksellista.

Ylittämätöntä demomateriaalia siis. Siinä on vain yksi ongelma. Testisignaalina käytettävien soittimien ja niiden yhdistelmien pitäisi olla luonnosta – mieluimmin akustisista konserteista – tuttua siten, että muistinvarainen vertailu äänentoistoon on mielekästä ja edes kohtalaisen luotettavaa.

Alfred Schnittken vuonna 1981 säveltämä kolmas sinfonia sisältää niin outoja sointeja ja sointiyhdistelmiä, että niiden perusteella on hankala tehdä varmoja päätelmiä. Esimerkiksi kolmannen osan alku herättää mielikuvan jättimäisestä sumutorvesta tai esihistoriallisen eläimen ulvonnasta. Pasuunat, käyrätorvet ja sähkökitara päästelevät yhteisvoimin pelottavasti huojahtelevia vonkaisuja.

Schnittke kutsui musiikkiaan polystylistiseksi. Tässä sinfoniassa sävellystyyli huipentuu noidankattilassa, jossa kiehuu musiikkilainoja monelta vuosisadalta, kaikkiaan 22 säveltäjältä Bachista Stockhauseniin. Kaaosmaisen möyrinnän saattaa yhtäkkiä vaientaa Mozartin viaton sonaattimelodia. Schnittken apokalyptisessa kulttuurituhossa yksinkertaisuus ja hellyys sekoittuvat pop-musiikkia irvivään alkukantaiseen energiaan, raivokkaaseen rumpujen hakkaamiseen, joka pakottaa moniäänisen orkesterin litistymään yhdeksi ääneksi.

Oma ongelmansa demomateriaalin luonnonmukaisuuden arvioinnissa on se, että orkesteri ja urut on äänitetty eri paikoissa. Välimatkaa on linnuntietä noin viisi kilometriä. Äänitysten yhdistäminen menee täydestä, ei voi valittaa. Kun urut ärjäisevät kaikkien palkeidensa voimalla kesken orkesterin pahenevaa sekasortoa, vaikutus on järisyttävä. Varsinaista urkunäytöstä on kuitenkin turha odottaa, sillä Schnittke panee urut enimmäkseen uiskentelemaan moniaineksisen keitoksen mausteeksi, yhtäältä sekaan häivyttäen, toisaalta kuhisevan kudoksen rungoksi.

Viimeisenä mutta ei vähäisimpänä demonstraatioaineksen takuumiehenä on kapellimestari Vladimir Jurowski ja toteuttajana Berliinin radion sinfoniaorkesteri. Jos esitys ei olisi näin ehdoton, salamannopeasti äärimmäisyydestä toiseen heittäytyvä, tarkka ja vahva, mikään äänitys ei levyä pelastaisi.

Teksti: 
Tagit: