Levyarvostelu - Rush – Clockwork Angels

Olen aivan täynnä. Saisinko vielä pienen palan lisää?

Hatunnosto kriitikoille, jotka katsovat olevansa tarpeeksi asiantuntevia, rauhalliseen ja analyyttiseen arvosteluun Rushin uusimmasta levystä.

Itselläni aivojen musiikkiosasto oli jo neljännen kappaleen jälkeen aivan ähkyssä. Sateenkaaren väreissä hehkuvan teemalevyn sovitukselliset koukerot, tyrmäävät c-osat ja upeaksi hioutunut yhteensoitto saivat häkeltymään. Kaikessa kuuluvat yhdessä tahkotut vuosikymmenet. Sanoituksetkin ovat elämänohjeiksi kelpaavia kypsän mielen aikaansaannoksia.

Ensikiepautuksesta alkaen Clockwork Angels tuntuu jännästi henkilökohtaiselta levyltä. Sitä kannattaa kuunnella yksin, keskittyen ja mieluiten hyvillä kuulokkeilla. Pienikin ulkopuolinen räsäys tekee särön musiikkiuniversumiin, jossa levyn tunnelmat soljuvat. Negatiivismerkkistä sanomista ei tahdo löytyä millään, vaikka kuinka kaivaisi. Ehkä parin kappaleen laulumelodiat hieman vaivaannuttavat, mutta siinä kaikki. Yhdeksänkymmentäviisi prosenttia levystä on kertakaikkisen hienoa kuunneltavaa.

Monet nykypäivän bändit ovat antaneet periksi kieroon ajetulle kehitykselle. Tehdään huonolla äänentoistolla kuunneltavaa kertakäyttöhuttua eikä albumikokonaisuuksiin tai edes hyviin soundeihin viitsitä/tarvitse enää panostaa. Rushin jäärät eivät edelleenkään anna piiruakaan periksi näissä seikoissa. Geddy Lee, Alex Lifeson ja Neil Peart liputtavat aidon, rehellisen ja hyvin tuotetun musiikin puolesta, ilman kompromisseja nykysuuntausten tai viihdeteollisuuden suuntaan.

Syväluotaavampaan arvosteluun ei meikäläisellä riitä kompetenssi. Olen harrastanut ja työskennellyt raskaan rockin parissa yli 30 vuotta, mutta koen silti olevani noviisi Rushin rinnalla. Bändillä kun on jo 42. toimintavuosi meneillään. On vain nautittava progressiivisen rockin jättiläisen tajuntaa laajentavasta avaruusmatkasta.

Teksti: 
Tagit: