Levyarvostelu Rammstein – Made in Germany - Universal

Historian oppitunti Rammsteinin valtakaudesta, remixattuna ja ilman.

En oikeastaan ole mikään hirveä kokoelmalevyjen fani. Ovathan ne yleensä tuntuneet lähinnä yhtyeiden keinolta selvitä välivuosien vietosta kassahanoja sulkematta. Musiikilliselta annilta Best of boxit ovat lähinnä toimineet vain uusien fanien ”sisäänheittäjinä” yhtyeiden materiaaliin. Jos musiikki kolahtaa, niin kuulija todennäköisesti ostaa myös kaikki täydet albumit, jonka jälkeen koosteet hautautuvat pölykerroksen alle.

Kaikkein pirullisimpia kokoelmatyyppejä ovat kuitenkin sellaiset, joissa on vanhojen kappaleiden lisäksi yksi tai kaksi uutta biisiä mukana. Tällöin true fani onkin hankalan, liki vakavamman suhteen aloittamista vastaavan tilanteen edessä. Päätös yhteisestä kumppanuudesta olisi kiva tehdä suht nopeasti, varsinkin haluttujen erikoispainosten kohdalla (molemmissa tapauksissa).

Kuitenkin epäilys sitoutumisen järkevyydestä yhden tai kahden kumppanissa miellyttävän ominaisuuden takia kalvaa takaraivossa (enkä nyt viittaa mihinkään tiettyyn asiaan, vaikkei Rammsteinin ajoitusta juuri soivan Pussy-kappaleen suhteen voikkaan moittia). Päätöksen seurauksena kun on otettava tai jätettävä koko paketti.

Tutkittavana oleva saksalainen tuplalevy edustaa osittain juuri kyseistä lajityyppiä. Onhan tuotteen ykköskiekko useimmille vuosien (1995-2011) varrelta tuttua konehöysteistä kevytmetallia pullollaan, tyyliin Engel, Links 234, Ich Will, Pussy, Amerika, Sonne... ja lisähoukuttimena uusi Mein Land sinkkulohkaisu.

"Soundipolitiikka on
koko paketin
vahvimpia osuuksia."

Made in Germanyn sisältämä kakkoslevy onkin itselleni se suurempi jännityksen aihe. Seitsemäntoista tunnetun ja tuntemattoman artistin remixaamaa Rammstein kappaletta (Pet Shop boysista- Meshuggahiin) on kuitenkin jo ajatuksena pienoinen kysymysmerkki, monessakin mielessä. Onko laatu teknisesti saatu pidettyä tasaisena eri bändien kesken. Entä sovitukset. Kuinka monella yhtyeellä yleensäkkään on oikeasti jotain lisäarvoa annettavana näinkin legendaarisille biiseille? Pelkäänpä että ei kovinkaan monella.

Pieni haukottelu jo parin ensimmäisen remixin jälkeen ei lupaile kovin hyvää, mutta Junkie XL:n peukaloiman Feuer Frei! biisin kohdalla viisari värähtää reippaasti positiivisen puolelle. Tosin näin hyvää ja energistä kappaletta on vaikea ryssiä kovin pilalle, vaikka mitä tekisi. Valitettavasti seuraava Pet Shop Boysin versioima Mein Teil on vastapainoksi yllättävän surkea, varsinkin hifistin näkökulmasta. Mukaan kun on työnnetty ilkeää keinotekoista säröä hirveät määrät.

Mixausten kokonaisfiilikseksi jääkin pieni hämmästys siitä kuinka disco ja dance painotteinen tämä kakkoslevy itseasiassa on. Kaikenkaikkiaan musiikillinen anti jää originaaleihin verrattuna pelätyn laimeaksi, keskittyen jumputijumputi-biittien liimailuksi alkuperäisten melodioiden päälle.

Junkien lisäksi Northern Liten Rosenrot ja Scooterin Pussy versiot ovat ne valopilkut jotka saavat nyökyttelemään hyväksyvästi. Muiden vuoksi levyä tuskin tulee toista kertaa soittimeen työnnettyä. Paitsi ehkä Devin Townsendin mielipuolisen Rammlied kappaleen countrysoppa version takia.

Harmi että Devin sortuu jo himpun överin mauttomuudenkin puolelle, mutta erottuupahan ainakin massasta. Nuorempi techno- ja kotibileväki saattaa silti ottaa kyseisen kiekon omaksi lemmikikseen helpostikin, ja säästytäänpähän todennäköisesti lähitulevaisuudessa erillisiltä Rammstein tribuuttilevyiltä (ehkä).

"Mukana ovat
kaikki ne
ajattomimmat
teokset."

Kansitaide on bändille tyypilliseen tapaan loppuun asti hiottua ja tyylikästä. Joku voisi haukkua sairaalamaisen kliiniseksikin, mutta kaikessa toimivuudessa käyttäisin mieluummin termiä, tarkoituksenmukainen.

Soundipolitiikka on koko paketin vahvimpia osuuksia, sillä nyt puhutaan oikeasti joka suhteessa referenssitason työjäljestä. Jo biisien taustat kuulostavat poikkeuksellisen puhtailta, jota vasten on hyvä rakentaa syvyyssuuntaista stereokuvaa. Vaikea määritellä mistä tuo taustan selkeä vaikutelma loppupeleissä syntyy, mutta tiettyä huolellisuuden leimaa se kokonaisuuteen tuo. Stereokuvalliset ominaisuudet ovat joka kantilta siis mainiosti tarjolla ja soittajien tekemiset välittyvät yksityiskohtia myöden kuuntelupaikalle tarkasti.

Mikä yllättävintä, nämä hyveet on onnistuttu toteen saattamaan myös remix levyllä. Basso on iskevän napakka, keskialue selkeän luonnollinen ja pisteenä iin päälle diskanttikin kilahtaa raikkaasti, ilman mitään ärsyttävyyttä tai keinotekoisuutta. Tämä yläkerran tasapainoilu ei yleensä ole niitä helpoiten nappiin osuvia asioita. Todella väkevää studio-osaamista.

Mitä tästä saksankielen pikakurssista siis jää hyvien soundien lisäksi käteen? No yksi pussillinen markkinoiden herkullisimpia konemetallimakupaloja. Lisäksi samaan hintaan toinen nyssäkkä ehkä paremman puutteessa popsittavia, uudelleen maustettuja bilenaksuja (ei kai kukaan odottanutkaan että nämä alkuperäisille vertoja vetäisivät).

Kokoelmien biisivalinnat ovat tietysti aina makuasioita, mutta Rammsteinin tapauksessa olisin itsekin valinnut juuri nämä kappaleet. Mukana kun ovat kaikki ne ajattomimmat teokset. Näin ollen väittäisin että kätösissä on koostelevyjen kirkkaimpaan kärkikastiin kuuluva tuote, jopa bonuskiekon laimeahkosta päärynäsiiderin huuruisesta amisbilefiiliksestä huolimatta.

Hieno ja rohkeasti omaa tietään kulkeva bändi ja vaikka en saksaa osaa juuri sanaakaan, niin jostain sydämen pohjasta kumpuaa huuto, ja ja ja, Ich mag es!

Teksti: 
Tagit: