Levyarvostelu – Psychework – Year of the Dragon – Ranka kustannus

Voitto!

Mies ja ääni, Antony Parviainen on palannut. Psycheworkin esikoisalbumi on omakohtaisen kiirastulen loimussa kasattu toivonkipinäinen taideteos.

Sellaisenkin ihmeen olen raskaan rockin taipaleellani kokenut, että keski-ikää hipovat miehet vollottavat keikalla tunnekuohuissan täysin pidäkkeettä. Haltioitumisesta johtuva silmien vähäinen kostuminen on jotain muuta. Katsoin ympärilleni, että olinko ainoa, mutta onneksi vedet silmissä oli useampi saman ikäluokan äijä. Jälkeen päin pidimme ”kriisipalaverin”, mitä helvettiä oikein tapahtui ja miksi juuri sen biisin aikana.

Kyseessä oli Antony Parviainen Trion versio Ozzy Osbournen Killer of Giantsista. Akustisen kitaran, sellon ja kontrabasson kaihoisa yhteissoundi yhdistettynä Antonyn tulkintaan herkisti ja ravisteli pohjia myöten. Vuodet, varsinkin ne suurten kysymysten äärellä vietetyt, ovat tuoneet Parviaisen ääneen dramaattista uskottavuutta, jota harvalta laulajalta löytyy.

Parviaisen aiemman bändin Machine Menin ensimmäinen EP oli vuonna 2002 (onko siitä jo niin kauan?) raikas tapaus ja noteerattiin maailmallakin. Yhtye sai aikaiseksi kolme albumia, joista debyytti Scars & Wounds oli väkevin. Se antoi viitteitä mahdollisesta kansainvälisestä urasta, mutta ne bootsit jäivät jostain syystä sovittamatta. Parviaisen yhteistyö jatkuu edelleen Machine Men-vuosilta tutun kitaristi J-V Hintikan kanssa ja kyllä Psycheworkin tunnistaa samojen jäpiköiden aikaansaannokseksi. Metallimusiikkia tämäkin on, mutta progressiivisempaa ja syväluotaavampaa, kuin edeltäjänsä, vaikka mistään progekikkailusta ei olekaan kyse.

Vaikutteet kuuluvat, mutta ei häiritsevästi (Avantasia, Metallica, Meatloaf, Queensrüche, Maiden, Dickinson). Parviaisen ja kitaristi Hintikan Iron Maiden ja varsinkin Bruce Dickinson fanittelu on vahvasti läsnä, mutta olen itsekin Bruce-fani henkeen ja vereen, niin tämä käy minulle hienosti. Brucen soolotuotannon kulmakivi Tears of the Dragon:kin on naamioitu, huonosti, mutta naamioitu kuitenkin levyn kahden kappaleen nimiin: Tear of the Phoenix ja The Dragon`s Year.


Psychework

Varsinkin kipaleet 4-8; Keep the Flame, Barricades Won’t Fall, Vale of Tears, Tear of the Phoenix ja levyn rajusti lopettava The Dragon’s Year ovat loisteliaita ja tunnelmaltaan jäätäviä. Niissä on kuultavissa koko metallimusiikin kirjo, kauniista äärirankkaan. Parissa kappaleessa tunnelmaa maksimoivat kauniisti soivat sello ja huilu. Myös piano ja muut koskettimet ovat levyllä ”normaalia” suuremmassa roolissa. Yksi pieni ja merkityksetön kritiikin aihe on kansitaiteen naiivius. Varmasti asiaa on mietitty, mutta kannen alta löytyvään musiikkiin verrattuna se jää keskeneräinen oloiseksi.

Olen lueskellut kriitikkokollegoiden tekstejä ja hymyillyt heidän hehkutteluilleen, että levy jotenkin pakottaa kuuntelemaan itseään uudestaan ja uudestaan. Hymy hyytyi, kun sama kävi minullekin. Sen verran hiljaisuus häiritsi ja kolkko fiilis valtasi levyn loputtua, että teletapilla joutui vetämään. Kierros kierrokselta levy tulee tutummaksi ja alun tirkistelyfiilis kaikkoaa. Antaisin tunnelmasta ja draaman kaaresta, sekä autenttisuudesta albumille maksimimäärän numeroita/tähtiä. Musiikillisista ansioista ja hienoista sävellyksistä tulee vielä useampi bonustähti lisää. Upea paluu ja upea levy!


Psychework

Teksti: 
Tagit: