Levyarvostelu - Poisonblack - Lyijy - Warner Music Finland

Viskinhuuruista painavaa äijärockia

Ville Laihialan Englanninkielinen purkautumisväline Poisonblack, on saavuttanut kuudennen pitkäsoiton rajapyykin. Yllättäen julkaisu on nimetty hyvinkin suomalaisylpeästi Lyijyksi.

Henkilökohtaisesti olen aiemmin pitänyt Poisoblackia liian siloiteltuna ja ärsytysvapaana tuotteena. Sellaisena, jota voi harmittomasti kuulla radiosta miltä tahansa pehmorock-kanavalta ilman, että kukaan siitä ärsyyntyy tai kokee muitakaan syvempiä tuntemuksia. Yhtyeen pitkä ikä ja saumaton soitto ovat antaneet kyllä viitteitä siitä, että bändillä saattaisi olla oikeasti jotain suurempaakin annettavaa. Koska live-aktit eivät ole osuneet omiin aikatauluihini, on mielikuvan muovautuminen jäänyt lähinnä Radio Rockin varaan.

Lyijy painaa ennakkokäsityksiä syvälle suohon ensitahdeista lähtien, ihan kärkeen huomiota herättävät todella hyvät soundit. Selkeästi erottuvat soittimet, vapautunut stereokuva, erinomainen taajuusbalanssi ja sävykkäästi napsahtava basso ansaitsevat täyden tunnustuksen ja tarjovat kuuntelukokemukselle varsin positiiviset lähtökohdat.

"Ihan kärkeen huomiota
herättävät todella
hyvät soundit."

Soitto- ja laulujälki ovat kaikilta osin kansainvälisellä tasolla ja myös kansitaide on vähintäänkin tyylikästä (ja ärsyttävän vahvasti skottilaisen korkkaamisen himoa aiheuttavaa). Paitsi jos tarkoitus on seurata kappaleiden sanoituksia, siinäpä on haastetta kerrakseen. Vaan entäpäs se tärkein pääaromin antaja, eli musiikki? Sinkkulohkaisuna ennakkotarjoiltu Home Is Where The Sty Is rynnii eteenpäin hyvällä tatsilla ja perinteitä kunnioittaen, mutta samalla tarpeeksi monimuotoisena jotta mielenkiinto pysyy yllä useammankin kuuntelukerran ajan. Erityisesti sydäntä lämmitti loistava kitarasoolo, jossa riffillä ratsastetaan intohimolla, josta saimme nauttia lähinnä kultaisella kahdeksankymmentäluvulla.

Avausraitaa seuraava Down The Ashes Rain on yksi levyn ehdottomista helmistä. Erinomaisen tarttuva ja toistoa hyvin kestävä kappale. Varsinkin alun sävelkulku tuo väkevästi mieleen Bryan Adamsin Run to You kappaleen, mikä ei teoksen jälkimakua kuitenkaan laimenna, päinvastoin.

The Flavor of The Month esittelee yhtyeen vauhdikkaampaa osaamista ilman sen kummempia riemunkiljahduksia, mutta sitä seuraava hauska ”western”-kitaran sävyttämä The Absentee sykähdyttää jo sydänjuuriakin. Tähän herkkupalaan on onnistuttu basson ja kitaran saumattomalla yhteistyöllä rakentamaan tyylikästä kerroksittaista melodiakulkua.

Sitten koittaa pakollinen suvantovaihe selkeän slovarin muodossa (Maybe Life Is Not For Everyone), joita pääsääntöisesti inhoan. Onneksi Death By The Blues nostaa taas viskilasin huulille 2000-luvun Metallica-vaikutteiden saattelemana.

"Kunnon ponnistus kohti
kolmen biisin mittaista
loppuhuipennusta..."

The Halway Bar dippaa tunnelman taas syvälle siirapin syövereihin, jonka aikana voi haukottelun lomassa onneksi nauttia niistä hyvistä soundeista (tosin tämän kappaleen kertosäkeessä vokalisti saa artikulaatioonsa pikkuisen muita kappaleita enemmän terävyyttä ja särmää, mutta ongelmaksi en tätä vielä sanoisi). Sen jälkeen kunnon ponnistus kohti kolmen biisin mittaista loppuhuipennusta ja jäähdyttelyä.

Viimeisen nuotin sammuttua ja viskikulauksen viilennyttyä kurkussa, päällimmäisenä mieleen nouseva ajatus on laadukkuus. Poisonblack soittaa hyvistä aineksista tehtyä baarikelpoista ja äijäuskottavaa laatu-hardrockia, jossakin Los Bastardos Finlandesesin, ZZ Topin ja Motörheadin pyhän kitarakolmion keskipisteessä. Se tarjoaa samalla riittävän monipuolista kappalemateriaalia ja soittojälkeä muillekin kuin baaritiskillä pisimpään nuokkuneille. Mitäpä sitä kiertelemään, onhan tämä erittäin hieno ja vähintäänkin koekuuntelun ansaitseva julkaisu.

www.poisonblack.com

Teksti: 
Tagit: