Levyarvostelu – Paradise Lost – The Plague Within – Century Media

Räyhä sielullesi

Paradise Lostin kiemuraisesti edennyt ura on taas uudessa risteyksessä. Tällä kertaa keula käännetään uusvanhaan suuntaan.

Aika usein kriitikkoja moititaan siitä, että levyä ei ole juurikaan kuunneltu, ja muka-asiantuntevaa lausuntoa tiputellaan kuin lunta katolta. Nyt on, sillä arvostelun kirjoittamisen sijasta uppouduin albumin tunnelmaan useaksi päiväksi. Kuuntelukertojakin on takana kymmeniä, ennen kuin aloitin tätä rustaamaan. Kerrankin myös kliseinen sanonta, ”jokainen kuuntelukerta tuo esille jotain uutta”, pitää paikkaansa. Biisit ovat kauttaaltaan hallittuja ja kompakteja taidonnäytteitä, kohta 30 vuotta, lähes samalla kokoonpanolla työstäneeltä bändiltä.

The Plague Within on kuin hyväksi havaitun ja käyttöön vakiintuneen automallin facelift. Kaikki näyttää, kuulostaa ja tuntuu päällisin puolin suunnilleen samalta, mutta vannoutuneimmat kannattajat huomaavat heti, mikä on muuttunut. Paradise Lostin tapauksessa kasvojenkohotus on maltillinen, vain alustaa on jäykistetty ja hallintalaitteita pelkistetty.

Korviin kuuluva muutos aikaisempiin levyihin on Nick Holmesin ajoittain rahisevammat vokaaliosuudet, jotka sukeltavat jopa mustametallin puolelle. Sävellyksetkin ovat ”parempia” kuin neljällä - viidellä aiemmalla albumilla. Edellisellä Tragic Idol -levyllä oli huippuhetkensä, mutta nyt kasassa on albumillinen toimivaa metallia. Kitaristi Greg Mackintoshin (yllätysmenestys)-projekti Vallenfyre ja laulaja Nick Holmesin vierailu ruotsalaisen death metal-bändin Bloodpathin laulajana ovat varmasti laittaneet pääbändissäkin miettimään, josko äkäisempi metalllimessu sopisi taas Paradise Lostillekin.

Paradise Lost

Levyn avausraita No Hope Insight osoittaa, että täydellinen heavybiisi on mahdollista säveltää vielä tänäkin päivänä. Pahaenteisesti jytisevä kappale saa melkein pelkäämään, että oma verikin muuttuu suonissa tuhkanharmaaksi tahnaksi. Kuuntelukertojen myötä myös volumetasot tuntuvat nousevan, kuin taiottuna. Vaikka albumin muissakaan kappaleissa ei yksittäiselle ihmiselle ja ihmiskunnalle toivoa lupailla, niin jostain syvältä, synkkyyden ja toivottomuuden läpi tihkuu kuitenkin rutikuiva englantilainen huumori. Paikoitellen liioittelun puolelle menevä synkistelu ja murina ei ole voinut olla herättämättä hilpeyttä studiossa.

Olen aiemmissa Paradise Lost-arvosteluissani ihmetellyt, miksi bändi ei saa ansaitsemaansa huomiota ja nostetta. Uuden albumin myötä sitä varmasti tulee. Erittäin positiivinen juttu on sekin, että Audiovideossa aiemmin jututettu Waltteri Väyrynen sai pestin yhtyeen kiertuerumpalina!

Teksti: 
Tagit: