Levyarvostelu - Motörhead – Aftershock – UDR

XXI-luku, jossa nuotit pannaan nippuun

Nyt tulikin tenkkapoo, sillä mitään uutta, mitä ei viimeisessä kaarteessa köpöttävästä ja itsensä eksessiivisellä päihteidenkäytöllä raunioittamasta Lemmystä tai kohta neljäkymmentä vuotta toimineesta Motörheadista olisi jo rustattu, en pysty tähän hätään keksimään. Uusi albumikin on niin ennalta-arvattavan perusvarmaa rokin räimettä, että tästä taitaa tulla aika perusvarma arvostelukin.

Jälkijäristys on hyvä nimi kuvastamaan Motörheadin uusimman albumin musiikillista antia. Aika surutta on tehty omien parhaiden biisien uusioversioita, sen kummemmin asiaa miettimättä. Kuuntelin albumia imuroidessa ja vaikka volume oli riittävä, niin imurin äänen läpi suodatettuna monet kappaleet kuulostivat joltain aiemmalta moottöripääklassikolta. Iron Fist, Speedfreak, Orgasmatron ja Deaf Forever sieltä ainakin läpi paistoivat.

Lemmyn krähinä kuulostaa samalta kuin se on 40 vuotta kuulostanut ja omintakeisesti räimitty basso pörpöttää edelleen varsin maskuliinisesti, mutta Campbellin kitarasoundeista on miksauksessa loivennettu rosoisuus ja terävin kärki pois. Sitten Mikkey Dee, mies joka on yksi maailman parhaista rock-rumpaleista pitää levyllä kyllä tiukan kompin, mutta ei sen enempää kappaleiden eteen ponnistele. Kuunnelkaa Sacrifice vuodelta 1995, silloin oli vielä rumputyöskentelyssä tekemisen meininkiä.

"Väsymyksen maksimointina toimii
puuduttava Lost Woman Blues."

Täyttäkää päänne samaan syssyyn vielä Orgasmatronilla. Se on ehkä nihilistisin ja synkin Motörheadbiisi ikinä. Hitto, miten Lemmy räkii kurkustaan ääni vihasta väristen biisin sanoja; ”…My name is called religion, sadistic, sacred whore…”. Näiden esimerkkien perään sitten laitatte minkä tahansa uuden levyn kappaleen soimaan, niin ymmärrätte viimeistään, että Aftershock ei ole mikään raskaan rockin mestariteos. Liian kilttikin se on Motörheadin levyksi.

Väsymyksen maksimointina toimii puuduttava Lost Woman Blues. Ei voi olla totta, millaisen kliseeitkuvirren ovat levylleen laskeneet. Vaikka kappale muuttuu keskivaiheilla Easy Livin` tyyliseksi boogieksi, niin melko surkea veto se silti on. Levyn avaava Heartbreaker on kelpo rutistus, mutta siinä on sama perusongelma, kuin useammassa kipaleessa, se rullaa mukavasti, mutta ei mene oikein mihinkään. Loppupään rönsyilevämpi Knife tekee tästä peruskaavasta poikkeuksen, siihen on saatu kaikki olennainen paketoitua kolmeen minuuttiin.

Sen verran pitää lopuksi juoruta, että yksi raskaan rockin viimeisistä keitaista ja vanhojen bändien suojatyöpaikoista eli Saksa ja sen metallimusiikkilehdistö, on uskaltanut alkaa haukkua Motörheadin viimeaikojen keikkoja ihan paskoiksi ja täysin veltoiksi esityksiksi. Muistanette muutaman vuoden takaisen median ”ajojahdin” Vesa-Matti Loiria kohtaan, kun miehen konsertit menivät penkin alle surkean terveydentilan takia. Jossain kulkee se raja, jossa itseään kunnioittava kriitikko tai journalisti joutuu fanilasien sumentaman arvostelukykynsä tarkistamaan ja kirjoittamaan sen, minkä jo melkein kaikki muut näkivät ja kuulivat.

Motörhead: Sacrifice (1995)

Teksti: 
Tagit: