Levyarvostelu – Metallica – Hardwired...to Selfdestruct - Universal

Herätkää pojat, missaatte apokalypsin!!

On nämäkin prinssiruususet vetäneet unta palloon joidenkin mielestä jo yli 25 vuotta. Nyt on osittain unihiekat pesty silmistä ja tunnelmakin on synkkä, kuin viimeisinä aikoina.

Aluksi aikamatka vuoteen 1984. Vanhempani eivät välttämättä oivaltaneet kaikkia raskaan rockin hienouksia ja vivahteita. Eräskin kerta muistuu mieleen, kun äitini ilmestyi ihmeissään huoneeni ovelle. Äitykällä oli iskenyt epäluulo, kun huoneesta oli kuulunut imuroinnin ääni ja teini-ikäiselle Jarille kun ei siivoaminen ollut ilman erillistä käskyä suoritettavaa puuhaa. Sen imurin merkki oli Metallica ja malli Hit the Lights.

Sittemmin multimiljonäärimuusikoilla on täytynyt käydä useastikin mielessä ajatus, varsinkin viime vuosina, että annetaan olla koko paska, kun levyt ovat kerta niin kauheita ja muutamat taloudelliset/taiteelliset pöhelöinnitkin vajuttelivat säästöporsasta miljoonilla dollareilla. Jollain ihmeen tavalla Metallica on kuilujensa yli tasapainoillut ja on yhä suurin heavy rock-yhtye, mitä planeetaltamme löytyy. Uuden levyn myötä kanjonin yli johtaa taas leveämpi ja tukevampi silta.

"Uuden levyn myötä
kanjonin yli johtaa taas
leveämpi ja tukevampi silta."

Ennen varsinaista julkaisua maistiaisiksi saadut kolme kipaletta ilahduttivat wanhan fanin mieltä. Olen sitä porukkaa, jotka eivät koskaan toivoa lopullisesti hylänneet. Korjaan, LULU:n jälkeen usko, toivo ja rakkauskin yhtyettä kohtaan viimeistään hiipui. Kun odotukset olivat pakkasella, niin oli mukava huomata, että ennakkoon julkaistu kolmikko onnistui saamaan huomioni. Nyt oli jotain selvästi ilmassa.

Miten loput yhdeksän biisiä sitten toimivat? Vastaus ei liene yllätys; osa hienosti ja sitten on niitä vaisumpiakin. Aloitetaan junnaavista ja puuduttavista tapauksista. Edesmenneelle Lemmylle tehty kunnianosoitus Murder One ja Am I Savage? tökkäävät. Ne eivät lähde missään vaiheessa kulkemaan, eikä kertosäkeissäkään ole mitään sen kummempaa tarjolla. Sitten on iso liuta ok-kamaa, joilla kaikilla on toki hienotkin hetkensä; Now That We`re Dead, ManUNkind, Confusion, Here Comes Revenge ja Dream No More. Oikeastaan vain kolme levyn biiseistä nousee sarjaan erinoimainen, tunnelmallinen Halo on Fire ja raaempi roiskaisu Spit Out the Bone ja aiemmin kuultu Atlas, Rise!


Metallica

Epätasaisuudesta ja levyn oudosta hermostuneisuudesta huolimatta annan teille Lars, James ja Kirk, lievän synninpäästön. (Trujillo ei mitään pahaa ollut tehnytkään). Teillä olisi vielä muutama metallivitaali vuosi aikaa täräyttää murskaava heavylataus faneillenne ja siirtyä sitten lopullisesti eläkkeelle. Tykit jylisivät nyt jo kohtuullisesti, mutta tuhot jäivät pieniksi.

Videoita yhtye julkaisi jokaisesta levyn kappaleesta, eli valinnan varaa oli. Osa niistä on visuaalisesti hienoja ja kekseliäitä, vieden monin paikoin huomion itse musiikilta. Päädyin itselleni tällä hetkellä parhaalta tuntuvaan biisiin, Halo on Fire:en, vaikka kappaleesta kuvattu video kehno onkin. Kehottaisin erityisesti kuuntelemaan kohdasta 6:06 alkavaa rullausta. Se on liikuttavan loistelias, ”Hello darkness/say goodbye” -laineineen. Hienoa on myös huomata pään alkavan nyökkimään ”metallicamaisesti”, kuin ennen vanhaan!

Teksti: 
Tagit: