Levyarvostelu – Mendelssohn – Sinfoniat nro 1 ja 4. Lontoon sinfoniaorkesteri, John Eliot Gardiner. LSO Live Blu-ray-Audio + SACD.

Dopamiinitaso nousee kohisten

Pure Audio! Näin on nimetty blu-ray-levy, jolla on pelkkä ääni eikä liikkuvaa kuvaa laisinkaan. Puhdasta on! Dopamiinitasot syöksyvät korkealle, kun Mendelssohnin ensimmäinen sinfonia singahtaa vauhtiin – monikanavaisena tietenkin. Olen löytänyt audiotaivaan. Mutta mitä sitten tapahtui?

Pure Audio Blu-ray -formaatti ei ole mikään uutuus. Mutta nyt se iskee mielihyvähermoon entistä suoremmin ja voimalla. Kiinteä ja silkkinen sointi hivelee korvaa. Erityisesti keskialueen vapautunut elinvoima panee veret kiertämään. Pyöreyttä ja tiukkuutta samassa paketissa.

Viisitoistavuotiaan Felix Mendelssohnin ensimmäinen sinfonia on ihme sinänsä, luonteva, poltteinen ja rientoisa tummin varjoin. Viisi vuotta myöhemmin säveltäjä tosin moitti pitkäveteiseksi ja liikasanaiseksi kolmatta osaa, menuettia. On vaikea täysin yhtyä ankaraan itsekritiikkiin, mitä nyt sitten keskijakso voi hiukan haukotuttaa.

"...yksi säveltäjänsä
höyhenenkeveistä
keijukaiskarkeloista."

Mendelssohn sovitti menuetin tilalle jousioktettonsa scherzon, joka on yksi säveltäjänsä höyhenenkeveistä keijukaiskarkeloista. John Eliot Gardiner esittää molemmat osat, joiden jälkeen finaali roihahtaa levottomaan vauhtiin. Lontoon sinfoniaorkesterin viulut ja alttoviulut soittavat seisten, mikä saattoi olla Mendelssohnin aikaan tapana. Yhteissoiton vauhdikas sävykkyys on korkeinta luokkaa. Pienet yksityiskohdat noukitaan huolellisesti eteenpäin imevää linjakkuutta hukkaamatta.

Mendelssohn sai valmiiksi Italialaisen sinfonian (nro 4) 23 vuoden kypsässä iässä. Myös se on rientoisa, mutta valoa ja intoa tulvillaan. Hitaassa osassa sulokkaat, romanttisen laulavat melodiat kukkivat. Ensi osassa Gardiner pitää soiton ilmavana eikä anna liiallisen paahteen tukkia ilmaisua. Vasta viimeisessä, supernopeassa saltarello-osassa painetaan hippulat vinkuen. Puhaltimet artikuloivat täydellisesti tykyttävät kuvionsa viulujen pyyhältäessä taustalla.

Mutta eivätkös viulut nyt kuulosta rahtusen etäisiltä? Läsnäolon tuntukin on ohuempi, ja yläbasson ja keskialueen liitto ei ole yhtä jämäkkä kuin ensimmäisessä sinfoniassa. Ja tämä on nyt se sama Pure Audio? Erinomaiselta ja ehdottoman nautittavalta äänitys toki kuulostaa yhä, mutta ei aivan täyden kympin veroisesti kuten ensimmäisessä sinfoniassa.

Mendelssohnin sinfonian nro 1 finaali, Lontoon sinfoniaorkesteria johtaa John Eliot Gardiner.

Italialainen sinfonia onkin äänitetty kaksi vuotta aiemmin, 2014. Lontoon Barbican-salissa mikrofonien tyyppi, lukumäärä ja sijoittelu sekä miksaus ovat olleet taatusti ainakin hieman erilaiset, onhan orkesterin kokoonpanokin hiukan erilainen.

Annoin dopamiinimyrskyssä Pure Audio -logon pettää itseäni. Äänityksen lopputulokseen vaikuttaa niin monta muuttujaa, että hyvyyttä tai huonoutta ei voi panna yhden ainokaisen tekijän kontolle. Myös soiton täsmällisyyttä ja puhtautta voi erehtyä luulemaan äänityksen ominaisuuksiksi.

Lontoon sinfoniaorkesterin LSO Live -levymerkin erikoisuuksiin kuuluu, että samoissa kansissa äänitteet tulevat joskus monessa formaatissa. Blu-ray-Audion (5.1 DTS-HD MA 24bit/192 kHz) parina on SACD-levy, ja kotiverkkoon yhdistetyllä blu-ray-soittimella voi ladata stereo-version johonkin tallennusvälineeseen neljässä eri formaatissa DSD:stä mp3:een.

Teksti: 
Tagit: