Tenoritorven soolo on yksi mieleenpainuvimmista sinfonian aloituksista. Vaimea, hautova ja jähmettynyt marssirytmi luo taustan huhuilevalle, yön varjoissa kiirivälle kutsulle. Mahler tosin sai aloitusidean soudun rytmistä, airon vedoista ja veneen liu’usta. Ideat jalostuvat, ja jokainen saa kehitellä kuulemastaan ikiomat mielikuvansa.
Sinfoniassa on poikkeuksellisesti viisi osaa. Toinen ja neljäs on nimetty Yömusiikiksi. Linnut livertävät tai päästelevät räikeitä kiljahduksia. Viattoman kuuloiset mandoliini ja kitara liittyvät jättiorkesteriin. Keskellä on aavemaisesti vilistävä scherzo. Ensimmäistä ja viimeistä osaa hallitsevat marssirytmit, alussa synkän uhmakkaasti ja lopussa riemuitsevasti. Mahlerilla on ihmeellinen kyky saada melodiansa kuulostamaan kansan- ja lastenlauluilta tai aikansa populäärisävelmiltä. Niissä on korvaan tarttuvaa helppoutta ja vastuksetonta luontevuutta, ja silti ne saattavat olla pitkiä ja monipolvisia. Ne sopivat loputtomaan muunteluun ja giganttisten sinfoniarakenteiden pystyttämiseen.
”Koko rakennelma alkaakin
kallistua kuin Titanic
– ja juhlat jatkuvat.”
Markus Stenz välttää tulkinnassaan ylenmääräistä neuroottisuutta ja puikkelehtivaa levottomuutta. Hän ei kaivele ehdoin tahdoin alitajunnan mustimpia loukkoja, vaan antaa myös rauhan ja levollisen luonnontunteen puhua. Yössä ei ole pelkkiä peikkoja. Ääriosat soivat kuitenkin komeasti, ja ongelmallisessa finaalissa hän korjaa suurimman voittonsa.
Patarumpusoololla alkavassa päätösosassa juhlava marssi, naivistinen maalaistanssi ja rämisevä janitsaarimusiikki keskeyttävät koko ajan toisensa, äkillisesti, epäsymmetrisesti, tempoa ja voimaa vaihdellen niin, että kapellimestarilla on täysi työ pysyä kartalla. Usko ei saa horjua milliäkään, vaan osa pitää esittää epäröimättä, pehmentämättä ja piiskan lailla karaktääriä vaihtaen. Juuri näin Stenz tekee. Vähän ennen loppua meteli kasvaa, teemat soivat ristikkäin ja sekaan vielä työntyy voitonriemuisesti ensi osan teema, mutta koko rakennelma alkaakin kallistua kuin Titanic – ja juhlat jatkuvat eikä kukaan tunnu huomaavan vaanivaa katastrofia. Tässä Mahlerin taitavasti kriisiyttämässä kohdassa Stenz venyttää äärimmilleen valtaisan pauhun, oikaisee sinfonia-aluksen, kerää hajallaan olevat langat nippuun ja lopettaa pamaukseen.
Vuosi sitten Kölnin Filharmonia-salissa tehdyssä monikanavaäänityksessä orkesteri on levitetty reippaasti sivulle stereolaitojen yli. Tällaisessa panoraamalevityksessä on surround-äänen suuri ja innostava potentiaali, mutta sillä on riskinsä. Pääkaiuttimien ja takasivukaiuttimien välinen kulma on sen verran suuri, että kovin leveässä panoraamassa laidat tahtovat ohentua liiaksi. Ne menettävät realismiaan, ytimekkyyttään ja uskottavuuttaan. Tällä levyllä näin ei onneksi käy, vaikka pientä äänikuvan liudentumaa laidoilla voi aavistella. Muutoinkin äänitys on kelpo työtä, mitä nyt patarumpuihin kaipaisi rippusen tiukempaa ytyä ja kontrabassoihin syvempää murahdusta. Mutta pasuuna–tuuba-osasto viettää juhlaa juuri panoraamalevityksen ansiosta – ja se tenoritorvi!
Kommentointi suljettu.