Levyarvostelu - Liszt, Ravel ja Saint-Saëns. Jevgeni Sudbin. BIS SACD

Pianistin kauhukabinetti

Pappi, vallankumouksellinen ja viettelijä samassa persoonassa. Ilta-auringon punaama ruumis hirsipuussa. Kalmot nousevat haudastaan tanssimaan. Näistä aineksista on Jevgeni Sudbinin virtuoosisen pianolevyn musiikki pantu kokoon.

Levy alkaa tylytyksellä. Syvällä bassossa kumahtelevat vaskiset kirkonkellot, ja niiden päällä yrmeät soinnut päästelevät huokauksiaan surumarssin tahdissa. Franz Lisztin Funérailles etenee vuoroin surun ja raivon vallassa paisuen huippukohdassaan jyliseväksi meteliksi vasemman käden laukoessa sarjatulena basso-oktaaveja oikean käden marssirytmiä vasten. Tässä kohden ei tiedä, hämmästelisikö enemmän Sudbinin syvältä kouraisevaa taituruutta vai surround-äänen dynaamista ulotteikkuutta.

Lähes kolmimetrisen Steinway-konserttiflyygelin matalimmat äänet on vaikea saada levyllä toistumaan uskottavasti. Neljän alimman koskettimen matkalla kontraoktaavista subkontraoktaaviin muhkea ja pyöreä sävy muuttuu vasaran iskua muistuttavaksi kolahdukseksi. BIS:n loistokkaassa monikanavaäänessä tämä kova ja armoton sävy välittyy pehmentymättä ja voimansa säilyttäen.

Säveltäjänä ja aikansa – kaikkien aikojen – suurimpana pianovirtuoosina Liszt hurmasi lemmekkäillä lurituksillaan, hiljentyi uskonnolliseen askeesiin ja kirvoitti pianosta sointeja, joiden rohkeus hätkähdytti vielä 1900-luvullakin. Lisztin monia rooleja Sudbin esittelee kappalevalikoimallaan. Transsendentaalinen etydi nro 10 kuohahtelee hengästyttävästi. Nro 11 Illan sointuja maalaa lempeästi leyhähtelevän impressionistisen kuvan. Kolmessa Petrarca-sonetissa keskirekisteriin, säestyssointujen väliin siirretyt melodiat ovat kuin runollista puhetta. Helmeilevät korukuviot voisivat olla yhtä lailla lemmenkuiskailua kuin pyhyystunnelmointia.

Parikymmentä vuotta Lisztin kuoleman jälkeen Maurice Ravel julisti haluavansa säveltää vaikeamman kappaleen kuin Balakirevin Islamei, joka tuolloin oli visaisuudestaan kuuluisin pianokappale. Romantiikan mahtieleiden karikatyyrinä syntyi Gaspard de la nuit (Yön Gaspard), impressionistisesti lumoava, pianistin sormet vääntävä kauhukuvasto. Esimerkiksi viimeisessä osassa on kiihtyvä juoksutus, jossa painetaan yhden sijasta kahta vierekkäistä kosketinta yhtaikaa. Sekunnissa pitää ehtiä painamaan noin kymmentä tuplakosketinta.

Teoksen vaikeus ei joka kohdassa hypi kuulijan korville. Ondine-osassa pahansuopaa vedenneitoa ympäröi sointuväreily. Se kuulostaa viettelevän raikkaalta, mutta pianistiparka joutuu kauhun valtaan yrittäessään pitää epäsäännöllisen sointuliplatuksen mahdollisimman tasaisena ja hiljaisena. Sudbin soittaa kohdan ylivertaisen kuulaasti ja erittelevästi.

Toinen osa Le gibet (Hirsipuu) harhauttaa pysähtyneellä säveltoistolla ja raukeilla soinnuilla hienostuneeseen ja aistilliseen tunnelmaan. Sävellyksen taustalla oleva runo kertoo kuitenkin ilta-auringon värjäämästä hirtetystä, joka huojuu tuulessa, ja etäältä kantautuu yksitoikkoinen kirkonkello. Tässä Sudbin tekee ainoan vikatikkinsä. Loppupuolella on suurten, hyvin hiljaisten sointujen laskeutuva sarja, jota on hyvin vaikea saada syttymään tasaisesti. Sudbin ratkaisee pulman miekalla kuin Gordionin solmun ja soittaa leveästi ja isosti. Kaikki äänet kuuluvat, mutta taika on menetetty.

Scarbo-osassa riehuu kummitus, nauraa räkättää, kieppuu ja häviää jäljettömiin. Musiikissa on rajusti säpsähtelevä luonne, kauhun jäykistämää kuulostelua, sinne tänne hyppivää naputtelua ja paniikinomaista ryntäilyä.

Lisztin tekosia on myös pianosovitus Danse macabre (Kalmantanssi) Camille Saint-Saënsin oopperasta Simson ja Delila. Viime vuosisadan maineikkain pianovirtuoosi Vladimir Horowitz ei tosin tyytynyt sen "helppouteen" ja tunki siihen aimo annoksen lisänuotteja. Sudbinin mielestä ne kaikki eivät ole musiikillisesti perusteltuja ja soittaa oman, Lisztiä ja Horowitzia yhdistelevän hybridiversionsa – suvereeniin tyyliin.

Teksti: 
Tagit: