Levyarvostelu - KISS Monster – Universal Music Group

Midaksen Kosketus

Tuli jotenkin vaivaantunut olo, kun parivuotias poikani huomasi Monsterin kansitaiteesta valkomustiksi maalatut kasvot ja yhden setän pitkän kielen. Onhan heavy-rock aina ollut pikkuisen hupsua, mutta 1970-luvulla KISS ravisteli toden teolla vanhoillisia kristillisiä arvoja. Se oli ilkeä, irstas ja jopa saatanallinen soppa, joka kiehui ja kiehutti kaikkialla, mihin rokkisirkus pysähtyi.

Bändillä ei ole koskaan puuttunut röyhkeyttä ja uskallusta, mutta Monsterilla ei ole musiikillisesti haluttu mennä ollenkaan mukavuusalueen ulkopuolelle. On tehty juuri sitä, mitä osataan parhaiten. Mielestäni se vain pitää sisällään jo liikaa ”good time rock`n`rollia”. Pieni tuhmuus ja pahaenteisyys olisivat olleet yhtyeen historiankin nimissä paikallaan. Voi vain kuvitella, kuinka huippukallis design-nahkatakki on vedetty napaan asti auki, harmaantuneiden rintakarvojen pörrööntyessä Kalifornian auringossa. Sopivista kohdista pyöreät naikkoset ovat valmiit täyttämään papparaisten tyhjentyneet, vitaalisuuden palauttavat (vitamiini)drinkkilasit. Inspiroidu siinä sitten kauhuheavyn tekoon.

"KISSin käsittelyssä
kivi saa kultasilauksen."

Suurin osa kappaleista on perushuttua, tai olisi elotonta kiveä, jos joku jonninjoutavampi bändi niitä tulkitsisi, mutta KISSin käsittelyssä kivi saa kultasilauksen. Epätasaisten albumijulkaisujen sarjassa Monster sijoittuu kohtuullisen matkan päähän klassikkolevyjen vanaveteen. Biiseissä on yhä ytyä ja laatua sen verran, että miljoonat vannoutuneet KISS-fanit eivät pety. Stanleyn ja Simmonsin lauluäänet ovat yllättävän hyvässä kunnossa ja bändin soitto kulkee. Parhaiten päähänsoimaanjäänti-osastolle levyltä osuvat rauhallisen letkeä Freak ja periamerikkalainen poljento Eat Your Heart Out, jolla Genen basso kurnuttaa vastustamattoman möreästi.

Viineksi mainitulla ja parilla muullakin kipaleella lainaillaan melko surutta Whitesnaken riffejä ja melodiakulkuja. Eihän siinä, tanakkaa ja toimivaa jytinäähän valkoinen kärmes aikanaan teki. Aikalaisbändien riffilaarilla on muutenkin käyty penkomassa, mutta niinhän se on, että perinteisen hard rockin jyystö on vuonna 2012 enemmän tai vähemmän kierrätystouhua.

Kun Gene julistaa Back to the Stone Agella: "Vuorten yli, merten taakse, kirkasta sieluni, haluan olla vapaa, Istua valtaistuimella ja antaa heidän suudella sormustani, sillä olen kivikauden mies, olen kuningas”, niin sanoma tulee selväksi; menneet kulta-ajat tuntuvat tarunhohtoisen esihistorialliselta maailmalta, jonne voi vain muisteloissaan palata.

Teksti: 
Tagit: