Levyarvostelu – John Adams – Absolute Jest, Naive and Sentimental Music. Doric-kvartetti, Skotlannin kansallisorkesteri, Peter Oundjian. Chandos SACD

Absoluuttinen pila

John Adams tietää absoluuttisen pilan reseptin. Etsi Beethovenin sinfonioista ja jousikvartetoista hulluimmat jankkaukset, pane ne musiikilliseen hiukkaskiihdyttimeen ja anna ainesten kieppua romahdukseen asti.

Kuuluisin Ludwig van Beethovenin teemoista on Kohtalonsinfonian ta-ta-ta-taaaa. Siitä on väännetty vitsiäkin. Sinfonian ensi osassa koputusmotiivi tai sen rytmihahmo toistuu noin kolmesataa kertaa.

"Jääräpäistä jankkausta
löytyy runsain mitoin
muualtakin kuin
Kohtalonsinfoniasta."

Jääräpäistä jankkausta löytyy runsain mitoin muualtakin kuin Kohtalonsinfoniasta. Sitä John Adamsin jousikvartetille ja sinfoniaorkesterille säveltämä Absolute Jest hyödyntää riemurinnoin. Lyhykäiset, takovat Beethoven-sitaatit on poimittu lähinnä jousikvartettojen ja sinfonioiden scherzo-osista, etenkin sinfoniasta nro 9 ja viimeisestä jousikvartetosta op. 135.

Scherzo on italiaa ja merkitsee pilaa. Merkillisellä tavalla Beethoven hauskaa pitäessään onnistuu olemaan myös pelottava. Varsinkin jousikvartetossa op. 135 rytmikuvion jauhaminen ja korkealla keikkuva pelimannityyppinen kitkutus alkavat muistuttaa tolkuttomuudessaan hulluuskohtausta. Pitäisikö soittaa 112:een ja kutsua valkotakkiset paikalle?

Adams vääntää tästä aineksesta 25-minuuttisen hullunmyllyn, jossa uudet Beethoven-riffit puikahtelevat kurittomasti. Jousikvartetti (jota konserttiesityksessä vahvistetaan hiukan) vääntelee säveliä ylös alas, soittaa pätkän ehtaa Beethovenia, kunnes taas joutuu koukkaamaan pöpelikön kautta. Rytmisesti hyvin intensiivistä häkkyrää voisi verrata kiihtyvään karuselliin, jota Adams välillä kallistaa uhkaavasti, mutta oikaisee ja joskus rauhoittaakin. Lopussa homma alkaa tosissaan mennä pieleen. Absolute Jest ajaa päin seinää. Jäljelle jäävät harpun, pianon ja lehmänkellojen vaimenevat, epävireiset kilinät.

Jos Absolute Jest koostuu pienistä rytmipalasista, Naive and Sentimental Music kutoo loputonta melodiaa. Nimi tulee 1700-luvulta Friedrich Schilleriltä, eikä vastaa sitä, mitä nykyisin naiivilla ja sentimentaalisella ymmärretään. Adams omisti teoksen Esa-Pekka Saloselle, joka johti kantaesityksen Los Angelesissa 1999.


John Adams

Jokaisella on musiikista omat mielikuvansa. Mutta kovin paljon harhaan ei osune, jos Naive and Sentimental Musicin liittää Los Angelesiin tai amerikkalaiseen suurkaupunkiin yleensä. Kaupunki ei hiljene koskaan, aina jossain päin on liikettä ja toimintaa, vaikka olisi yö ja näennäisesti hiljaista. Silti joukossa voi kokea itsensä yksinäiseksi. Teoksessa on outo tunnelma, joka tuo mieleen David Lynchin elokuvat. Aivan kuin Twin Peaks olisi siirretty Los Angelesiin.

Ensi osan melodia jatkuu minuuttikaupalla. Mukaan tunkevat rytmiainekset nostattavat musiikin aikamoiseen jyskeeseen. Toisessa osassa Adamsin mielikuvana oli kehtolaulu äidin arkun äärellä. Sähkökitara tuutii liukuvin sävelin päättymätöntä melodiaa viulujen kosmista liikkumattomuutta vasten. Viimeinen osa, Chain to the Rhythm, on oikeastaan pelkkää rytmiä parhaiden minimalististen perinteiden mukaisesti. Musiikissa ei sinänsä ole mitään vähäistä: sitkeä syke sähköistyy nykäys nykäykseltä mahtavaan loppuun asti.

Jousikvartetti orkesterin "solistina" on live-konsertissa ongelmallinen, ja siksi Absolute Jestissä sitä kevyesti vahvistetaankin. Levytyksessä säätömahdollisuudet ovat paremmat. Doric-kvartetti soi sopivasti erottuvana yksikkönä orkesterin edessä. Ehkäpä erottelun korostamiseksi orkesterin viulut soivat hiukan etäisesti, mutta monikanavaisuuden tarjoaman syvyysulottuvuuden ansiosta läsnäolon tuntu säilyy. Muutenkin surround-ääni on ehdoton plussa tällaisessa intensiivisessä ja monikerroksisesti rytmisessä musiikissa. Soinnin lievä ohuus ei paljon haittaa, kun bassoenergiaa löytyy voimaosuuksissa riittävästi.

Peter Oundjianin johtama Skotlannin kansallisorkesteri pitää taidokkaasti yllä musiikin monitulkintaista sykettä ja nostaa tattoo-jytkeen melkoiseen huipennukseen.

John Adams sävelsi Absolute Jestin San Franciscon sinfoniaorkesterille, joka levytti sen ensimmäisenä. Tässä näyte kohdasta, jossa karuselli alkaa olla kunnon vauhdissa:

Säveltäjä John Adams kertoo Absolute Jestistä:

Teksti: 
Tagit: