Levyarvostelu - Iiro Rantala - My history of jazz - ACT

Minun lyhyt historiani Iiro Rantalasta

Bach se jatsin keksi! Näin siis Iiro Rantalan jazz-historiassa My history of jazz, joka on pianistin uusin cd. Levyn aloittaa Tuomaskirkon kanttorin Goldberg-muunnelmien aaria ja sellaiseen se myös päättyy. Väliin mahtuu viisi improvisaatiota tästä pariminuuttisesta sekä viisi jazz-klassikkoa ja viisi omaa.

Kyllä Bachia jonkinlaisena jatsarina voi pitää. Ei tarvitse kuin kuunnella hetki kolmannen Brandenburgilaisen ensiosaa, kun jo jalka alkaa vipattaa. Ja jos ei ala, voi unohtaa myös jazzin.
Eikä tämä Suomi-jazzin suurlähettiläs ole ainoa Bachiin hurahtanut. Velikulta Fats Wallerilla on kappale Bach up to me. Nina Simone, Lennie Tristano ja monet muut ovat Bachinsa soittaneet. Onpa ranskalainen Jacques Loussier trioineen tehnyt siitä elämänuran.

Eikä tämä ole ensimmäinen kerta, kun suomipoika klassiseen sortuu. Mozartin pianokonsertto nro 23 on Iirolle tuttu - ja omin kadenssein. Chick Corea on soittanut nro 24:ää. Keith Jarret puolestaan on levyttänyt paljon Bachia. Entä sitten toisin päin? Kuinka klasareilta käy jazz? Mestaripianisti Friedrich Gulda soitti paljon jazzia, kävi jopa Birdland-klubilla esiintymässä ja teki jazz-levyjäkin.

"Kyllä Bachia jonkinlaisena
jatsarina voi pitää."

Mutta miten tämä kaikki liittyy Rantalan uuteen jazz-levyyn? Ei paljon mitenkään, mutta voihan kirjoittaja näin todistaa laajaa musiikillista yleissivistystään ja kohottaa samalla mukavasti itsetuntoaan. Mutta asiaan!

Pitkät jäähyväiset

Ensin hiukan historiaa. Trio Töykeät (Iiro Rantala piano, Eerik Siikasaari basso ja Rami Eskelinen rummut) soitti yhdessä parikymmentä vuotta. Heti alkuun 1988 meno oli reippaan vetävää, Rantalan pianonsoitto tosin oli tuolloin melko perkussiivista, metallisiakin sävyjä sisältävää ja usein vielä hänellä oli turbovaihde päällä. Mutta tekniikkaa aina riitti. Levyjä porukka teki ainakin seitsemän, kaikki vähintään hyviä.

Todellisiksi helmiksi laskisin jazzin klassikkoja sisältävän High Standardsin (2003) ja Tampere-talossa äänitetyn live-levyn One Night in Tampere(2005). Ja jos vielä kolmannen nippuun haluaa, olkoon se Jazzlantis (1995). Kaikki myös erinomaisesti äänitettyjä.

ADHD ja kypsyysnäyte

Vuonna 2008 jazzkansa sai ihmeteltävää. Palefacen yllyttämänä Rantala teki triolevyn kitaristi Marzi Nymanin ja beatboxaaja Felix Zengerin kanssa. Kuunneltuani tuon Iiro Rantala New Trio -tuotoksen luulin Zengerin saavan levyllä kuultavat äänet aikaan levylautasta vimputtelemalla, mutta myöhemmin minulle selvisi, että siihen riitti pelkkä suuvärkki ja mikrofoni. Jossain Ranskanmaalla tällaiseen funky-tyyliseen sekoiluun suhtauduttaisiin täydellä ymmärryksellä, mutta Suomessa ei: Iiro, hyi!

Mutta osaa Iiro yllättää konservatiivit myös positiivisesti. Saksassa vuoden jazz-levyksi valittu Lost heroes vuodelta 2011 esittelee soolopianistimme erinomaisessa vedossa. Rantalan koneen entinen turboahdettu moottori on nyt - ainakin osittain - korvattu vanhalla kunnon häkäpöntöllä. Liikutaan hitaammissa ja syvemmissä vesissä. Naatitaan. Liekö Pekka Pohjolan kuolema ja pianistikollega Esbjörn Svenssonin menehtyminen sukellusonnettomuudessa vaikuttaneet näin vahvasti Rantalaan. Joka tapauksessa tämä on käänteentekevä levy pianistin tuotannossa. Hitaissa kappaleissa (kuusi kymmenestä) päästään Erik Satie -tyylisiin, yksinkertaisen hypnoottisiin tunnelmiin. Myös melodioissa kansanlaulunomainen yksinkertaisuus puhuttelee. Hieno levy.

Saksalaisen ACT:n äänityksessäkään ei ole muuta moittimista kuin, että Rantalalla on koko levyn ajan kosketttimisto väärin päin. Useimmilla pianolevyillä bassot ovat vasemmalla ja diskantit oikealla. Normaalisti kuuntelija istuu pianistin paikalla tai selän takana, nyt ollaan nokikkain. Onneksi ongelmasta - jos sen sellaiseksi katsoo - pääsee piuhoja vaihtamalla.

Odotukset korkealla

Mutta historia jatkuu. Uutuuslevyllä esiintyvä trio, Lars Danielsson basso ja sello sekä Morten Lund rummut (täydennettynä puolalaisella viulistilla Adam Baldychilla), soittaa hiukan varovasti - säestäen. Liekö Iiron auktoriteetti liian kova, vai onko yhdessä soittamista ehditty harrastaa liian vähän? Trio Töykeiden kolmiodraamaan tällä kompilla on vielä reilusti matkaa. Mitä Bachiin tulee, niin verrattuna Hämeenlinnassa kuulemaani soolokonserttiin, olisin mieluummin kuullut nekin levyllä soolona. Komppi ei niitä paranna, jos ei nyt paljon huononnakaan.

Ja sitten siihen pääasiaan, pianonsoittoon. Olen joskus ihmetellyt, mitähän tästäkin juhannusjunamiehestä tulee isona? Milloin hän soittaa toiveohjelmassa Kesäillan valssin, milloin improvisoi Mikki-hiiri merihädässä -teemasta jne. Mutta, mutta, mutta. Pirun hyvin mies osaa flyygeliä soittaa. Mikä tekniikka, mikä fraseeraus, mikä dynamiikka ja mikä herkkyys!

Levyn studioäänitteet Rantala soittaa ”standardi” Steinwaylla, Kurt Weillin September Song´in berliiniläisessä taidegalleriassa Alfred Brendelin suosimalla D-mallilla ja Montereuxin jazz-festivaaleilla tallennetun Caravanin Bösendorfer Imperialilla. Ne kaikki soivat eri tavalla hienosti.

"Levy on hyvin
äänitetty ja flyygelin
ääni luonnollinen."

Vaihteleva vai liiankin monipuolinen?

Rantalan jazz-historia kattaa barokin, ragtimen, bebobin, swingin, fuusion, tangon jne. Mustia aukkoja on vain kaksi: blues ja main stream. Ja hyvä niin, kyllä tyylejä on jo nytkin ihan tarpeeksi tekemään levystä vaihtelevan ja mielenkiintoisen kuunteluelämyksen. Hämeenlinnassa flyygelin sisuksiin työnnetty villatakki muutti soinnin kitaramaiseksi. Olisikin hauska kuulla näin preparoitua pianoa yhdessä viulisti Baldychin kanssa. Syntyisikö uusi Django Reinhardt & Grapelli -duo? Ehkä tulevilla levyillä saamme kuulla tämänkin ihmeen. Reipas viulisti on mukana kolmasosalla levyn 17:sta raidasta.

Rantala selvittää nopeimmatkin tempot leikiten, ja pakottomasti virtaavaa mielikuvituksekasta improvisaatiota on ilo kuunnella. Muusikon sielun syvimpiin syövereihin hän mielestäni kuitenkin yltää tälläkin levyllä hitaissa kappaleissa. Sellaisia ovat Iiron oma, amerikkalaisten jazzareitten Eurooppaan harhautumisen kunniaksi sävelletty Americans in Paris, Lars Gullinin Danny´s dream ja Goldberg improvisation V jo edellä mainittujen Bachin aarioiden lisäksi. Todella koskettavaa kuultavaa.

Levy on hyvin äänitetty ja flyygelin ääni luonnollinen. Ainoana puutteena pitäisin basson hiukan tumppua äänitystä. Epäilen myös kompressointia käytetyn – miksi?

Itse asiasta kuultuna Rantala kertoi olevansa ei minkäänlainen hifi-mies, eikä minkäänlainen hifisti. Hän luottaa äänityksissä täysin ammattimiehiin ja keskittyy itse soittamiseen.

Hieno ja vaihteleva levy, jolle vertailukohdan tarjoavat vain taiteilijan aikaisemmat saavutukset. Rima on korkealla, Iiro on sen itse sinne asettanut.

P.S. Lopuksi kiitokset kaikille jumalille siitä, ettei Rantala ole sähkösoittimiin sekaantunut.
P.P.S. Sata vuotta Bachia myöhemmin Beethoven-niminen kaveri sävelsi mallikasta pianojazzia. Kuunnelkaapa viimeisen pianosonaatin (nro 32, op.111) toista osaa 6-8 minuutin kohdalta!

Teksti: 
Tagit: