Levyarvostelu - Hurriganes - Long Play Collection 6LP Boxset

Täysii, lujaa ja sit taas täysii

Hurriganes on monta asiaa. Ganes-leffan katsoneet tietävät, miten monta mutkaa miehillä oli matkassa, mutta oleelliseen eli musiikkiin pääsee tällä kuuden älppärin pinkalla kiinni paremmin kuin hyvin.

Hurriganes - bändi, joka ajoi Petri Tiilen (myöhemmin tunnettu nimellä Pelle Miljoona) muusikoksi. Hurriganes - bändi, joka ilmeisesti opetti suomalaiset rallikuskit puhumaan englantia. Hurriganes - bändi, joka opetti mm. biiseillään "Ketoon beibe" ja "Täällä hässi lassie" suomaisille, mitä rock oikeasti on. Aika harva meistä ei tiedä bändiä, vaikka omaan nuoruuteen ei olisikaan kuulunut suaveinen torttu otsalla.

Henry "Remu" Aaltosen ympärillä ollut bändi eli vauhdikkaimmat hetkensä 1970-luvulla. Remun muusikontaitoja on kritisoitu, mutta kyllä hänen persoonansa silti oli selvä Hurriganesin johtohahmo. Kolmen hengen jengin kaksi muuta olivat Cisse Häkkinen, Ile Kallio ja Albert Järvinen. Loogisesti Hugo Christeristä tuli Cisse ja Pekasta Albert. Ja aivan yhtä loogisesti tästä yhteenlaskusta "Remu + Cisse + Ile + Albert" saadaan kolme. Kitaristina kun oli joko Ile Kallio tai Albert Järvinen, eivät molemmat yhtä aikaa.

Suomalaisen rallikuskienglannin synty juuri Hurriganesissa johtuu siitä, että Remu ei osannut tippaakaan enklantia. Joten englanninkieliset sanat piti kirjoittaa hänelle suomeksi. Ja niin se englanti sitten kuulostaa tosi suomelta, sanat vain ovat vähän outoja. Tuloksena on se, että Get On Babystä tuli Ketoon beibe ja Tallahassee Lassiesta Täällä hässi lassie. Niinpä...

Rockia läpi yön, aika ennen hopeakiekkoja

Mutta se älppäripaketti. Hurriganesin kulta-aika loppui juuri ennen CD-levyn syntymää joten älppäri on se luonnollinen tapa toistaa tätä musiikkia. Ja kun kerran älppäreistä tuli vielä äänellisesti hyväksi kehuttu kuuden kiekon paketti niin pitihän sitä päästä tyyppaamaan, vaikka mikään ihan hirveä Hurriganes-fani en olekaan. Pauli Saastamoisen remasteroimat kiekot pinoon ja annos kerrallaan lautaselle.

Vain satunnaisesta Remuamisen kuuntelusta johtuu myös se, että serverilläni ei ole kaikkia Hurriganesin levyjä, minä kun en ole niitä kaikkia CD:llä omistanut. Ja kun ei niitä kaikkia ole Tidalissakaan (eikä edes äänenlaadullisesti tipan vaatimattomammassa Spotifyssa) niin en pysty vertaamaan Rock And Roll All Nigh Long -levyn soundeja mihinkään digiversioon. Joudun ihan vain kuuntelemaan sitä, onpas kamalaa. Neula alas ja nojaus nojatuolissa taaksepäin.

Levyn soundit ovat tuulahdus jostain aivan muualta kuin modernista studiosta. Tämä kuulostaa siltä kuin olisin teininä Järvenpään jossain vanhassa varastossa pidetyssä konsertissa. En minä muista, kuka siellä silloin esiintyi, mutta aika tunkkainen vaan sitäkin välittömämpi soundi alleviivaa, että aito ja viimeisen päälle hinkattu eivät ole välttämättä ollenkaan yksi ja sama asia.

Pikkusormi pystyssä hifistellen Rock And Roll All Night Long -kiekon soundi on ihan kamala. Ja juuri siksi se on niin loistava, ei 1970-luvulla millään keikalla ollut hifiääntä ja tämä vie mielen oman nuoruuden (joka tosin oli vasta kymmenen vuotta myöhemmin) tapahtumiin. Jännitystä, hämärää, ei ketään tuttuja, ujostuttavaa, sydäntä puristavaa.

"Jännitystä, hämärää,
ei ketään tuttuja,
ujostuttavaa,
sydäntä puristavaa."

Syy tähän tunnelmaan on se, että levyn ensimmäisen puolen kaikki ja kakkospuolen ensimmäinen kappale eivät ole studiossa äänitettyjä ollenkaan. Fiilistä sen sijaan on kymmenen studion edestä kun kolmikon edesottamukset on napattu livenä talteen, yleisön tunnelmat mukaanlukien. Tässä eivät paljon paina se, että Remun laulusta saa hädin tuskin selvää ja soittokin tuntuu vaeltavan soittajien pälyillessä yleisön reaktioita ja haaveillen kaljasta.

Sit studioon

Rock And Roll All Night Longin kakkospuoli alkaa soida ja odotan jännityksellä siirtymistä kakkosraitaan, siihen studiossa tehtyyn. Mennäänkö nyt sitten selkeys, puhtaus ja hifistiset hyveet edellä? Ei perkele mennä! Keep On Knocking kulkee kuin mäkiauto hiekkakuopan rinnetta. Alati kiihtyvällä vauhdilla, vain hyvin hutera tunne mistään hallinnasta ja niin suupielet kuin tukkakin putkella. Hideaway ja muut kappaleet jatkavat tunnelmaa. Soundimaailma on ehkä puoli tippaa selkeämpi kuin live-raidoilla ja live-tilan akustiikka tietysti puuttuu, mutta kyllä päällimmäinen fiilis on biisistä toiseen NYT MENNÄÄN.

Ei ole ihme, että Hurriganes nousi suosituksi. Musiikista hehkuu into ja palo, jota ei nykyajan autotunaroiduista trimmattujen broilerien ujelluksista juuri löydy. Hurriganes on se nuotiolla parhaiden kavereiden seurassa paistettava ihan ok makkara, joka on kääritty vanhaan sanomalehteen. Nykyartisti on kynitty, suolistettu, tuotettu, prosessoitu, esanssoitu ja siron somasti pakattu tuote, jossa ei ihmisestä tai inhimillisyydestä ole jäljellä puolta palanutta puupenniä.

Hurriganes - Roadrunner

Joten kohti minun huippukohtaani Hurriganesin tuotannossa, Albert Järvisen kitaraa syöksykierteessä.

Ketoon ja Hässimään

Skippaan Roadrunnerin pari ekaa biisiä ja kurotan suoraan kohti Täällä hässi Lassieta. Vaan tällä kertaa ensin serveriltä eli CD-rippi soimaan, vertailun vuoksi. Oho, digibassopää potkaisee varsin tiukasti ja soundi on, no - vanhahtava, mutta selkeä ja lujaa kulkeva. Vielä pienet maistiaiset serverin Get On ja Roadrunner -kipaleista ennen kuin lasken neulan taas uraan. Mmm... Joo-o. Selkeyttä ja tarkkuutta on, mutta se edellisen levyn tarttuva tunnelma vähän puuttuu. Vaikka antaa reilumminkin hanaa niin inhimillinen tarttuvuus puuttuu. Joten äänivartta vivusta ja takaisin analogisen maailman puolelle.

Älppärversio Täällä hässi Lassiesta täyttää tilan paljon paremmin. Digiäänite soi tarkasti kaiuttimien välissä, mutta lievästä tummuudestaan huolimatta vinyylinsoundi avautuu suurempana ja koko etuseinä tulvii musiikkia. Kun seuraava biisi alkaa eli Puhelin soi niin biisi tosiaan soi, ei vain toistu. Sävymaailma tuntuu rikkaammalta ja vaikka CD-versiossa asiat kuuluivatkin ehkä tarkemmin niin tämä vain nappaa mukavammin mukaansa.

Joten nyt sitten se huippukohta, levyn päätös, joka alkaa Albert Järvisen syöksykierteessä ulvovalla kitaralla. Roadrunner. Ujellus alkaa oikeasta kaiuttimesta ja siirtyy tasaisesti panoroituna vasemmalle jääden kiemurtelemaan, hakkaamaan ja sykkimään sinne. Ennen kuin palaa takaisin oikealle ja alkaa syytää biisin perusriffiä. Levyn viimeinen raita, se levysoittimelle pahamaineisen vaikea sisäura, vaan ei haittaa. Jokainen skittariffi viiltää itsensä suoraan selkäytimeen. Paremmalta tämä voisi kuulostaa vain Keravan perjantai-illassa takaveto-Corollan hattuhyllyn kuusyseistä.

Hurriganes - Crazy Days

Ei hullummat päivät

Crazy Days on menoltaan selvästi rauhallisempaa. Ihan sopiva siinä suhteessa, että parin ensimmäisen tahdissa tulee jo kuuntelijallekin hiki. Crazy Daysilla vain mennään normaalia maantienopeutta eikä jokainen mutka pelota. Vaikka pakko myöntää, että vähän sitä rennon kahelia vauhtia jää kaipaamaan - eihän jätkillä tässä vaiheessa pitäisi mitään keski-iän kriisiä vielä olla. Toisaalta soitto tuntuu aika paljon varmemmalta, nopeudella ei peitellä virheitä.

Soinniltaan levy on rauhallisen leppoisa. My Only One -hittikappaleeseen tämä sopii kuin misu kainaloon, mutta ehkä esimerkiksi Jailbait Stalemate olisi kaivannut vähän lisää rähinää ja jännitettä. On toki tapa saada reippaasti lisää sekä rähinää että jännitettä, anna lisää hanaa! Niinhän Hurriganeskin suosittelee levynsä soitettavan - lujempaa. Reippaasti lisää, joko riittää? Lujempaa.

Hurriganes - Crazy Days

Ja kyllähän Chinatown nytkyttää tällä tavoin oikein sujuvasti. Karulla ja simppelillä sykkeellä, ilman hienosteluja. Tidalista soitettu digiverrokki soi aavistuksen kirkkaammin, turhankin rapsakasti sähähtäen, mutta ei kyllä kulje yhtään lujempaa kuin älppäri.

Hanaa, hanaa, hanaa!

Hot Wheels saa sitten taas vauhdin päälle, tämä kuulostaa enemmän siltä menolta, mitä Hurriganesilta odottaa. Soundi on tässäkin enemmän tumma ja rauhallinen kuin yhtään tarpeettomasti sihisevä ja eihän se elefantin boogie voisikaan kovin kevyesti sipsuttaa.

Find A Lady iskee junabiitin, tukutukutukutuku, tahdissa niin perusrockia kuin vain voi olla. Remun englannin ääntämys pidetään tälläkin äänitteellä huomaavaisesti hieman taustalla, rullaava syke ja kitaran kiemurat ovat oleellisin asia.

Hurriganes - Tsugu Way

Tsugu Way oli Love Recordsin omassa uudessa studiossa äänitetty ja kuulemma teknisiä ongelmia oli. Siitä huolimatta soundimaailma on edellisiin levyihin verrattuna useita askelia puhtaampi ja selkeämpi. Vauhtia piisaa ja tunnelma pysyy. Eli ei hätää, tuskin tämä soi ensi vuonna hifimessuilla joka osastolla eteerisen herkkänä tilutteluna.

Mitä Tsugua jätkät Looking for the Tsugu -raidalla ovatkin etsimässä, etsintä hoidetaan ihan alkuaikojen tapaan tukka putkella ja karvat niin kaula-aukosta kuin T-paidan hihansuistakin pursottaen. Sitä minä en vain ymmärrä, miten Hold Me Tight -Beatles-coverista on saatu paistamaan sen alkuperäinen versio niin hienosti läpi. Jotenkin Hurriganes ja The Beatles eivät minun mielessäni istu ihan samaan nippuun.

Turvallinen joulutingeltangel-levy vai Hurriganesia?

Toimisiko Hurriganes-pinkka joululevyinä? Suomen, etenkin Etelä-Suomen, synkimmät kuukaudet ovat marraskuu ja joulukuu. Ja jos iskee spittarelle tahtia miltä vain Hurriganesin levyltä niin kyllä, helpommalla pääsee joulujärjestelyahdistuksesta ja kaamoksesta. Hymy huulilla ja letkeä notke polvissa ovat nimittäin takuuvarmat Remun, Ilen, Cissen ja Albertin seurassa.

Ai mikä? Kuudes levy? Pitikö siitä nyt sitten vielä sanoa jotain - jos jättäisin sen vain ylläriksi teille, jotka ostatte koko boksin, ettekä vain paria lempikiekkoanne. No, itse asiassa se tuore kokoelma on ihan herkku. Olette varmasti kuulleet rock-klassikon Do You Wanna Dance? Näiden hemmojen tahkoamana tanssitaitojesi on syytä olla tiukassa kunnossa tai tiput vauhdista ensimmäisellä tahdilla.

Jos pystyt pitämään joulusiivouksessasi jätkien ylläpitämän tahdin, on kämppä siisti ennen kuin levynpuoli on soitettu loppuun. Paitsi, jos jämähdät paikoillesi nytkimään Blue Suede Shoesin tahtiin. Vaan ei se haittaa, tämän kiekon jälkeen olet niin hyvällä mielellä, että mahdollisesti hoitamatta jääneet asiat eivät paljon paina. Maailmassa on tärkeämpiäkin asioita kuin pölyjen pyyhintä lattialistoilta, esimerkiksi levynpuolen kääntäminen.

Paremman tuulista levyä kuin Hurriganes: The Side Tracks ei ole hetkeen tullut vastaan. Jokainen biisi onnistuu vetämään tyylillään hymyn huulille. Tätä kuuntelisi sujuvasti vaikka kahdeksan päivää viikossa ja pysyisi koko ajan liikkeessä.

PS. On boksissa mukana vielä älppärin kokoinen kirjanen, joka kertoo Hurriganesin ja biisien tarinaa. Mutta siitä en kerro teille mitään, sen namipalan saatte lukea itse. Te, jotka boksin käsiinne vielä saatte. Lupaan, että haara-asennot ovat leveitä.

Teksti: