Levyarvostelu – Gustav Mahler – Sinfonia nro 5, lauluja kokoelmasta Des Knaben Wunderhorn. Matthias Goerne, Luzernin festivaaliorkesteri, Andris Nelsons. Accentus Music blu-ray.

Solistien orkesteri kokoontuu pyhään toimitukseen

Rykmentin rumpalia odottaa hirsipuu, satakieli laulaa ja morsian menettää sulhasensa sotakentille. Gustav Mahlerin lauluissa suloiset melodiat törmäävät elämän julmuuteen.

Gustav Mahler oli ääritilojen säveltäjä. Yksinkertaiset, tarttuvat sävelmät ovat kuin kansanlaulua, sinfoniat venyvät tolkuttoman pitkiksi, jättiorkesteri pauhaa hysteerisesti. Mutta saksalaiseen kansanrunokokoelmaan perustuvissa Des Knaben Wunderhorn -lauluissa (Pojan ihmetorvi) nuoren Mahlerin orkesterinkäyttö on hellää ja herkkää. Aiheina ovat muun muassa nuori rakkaus, luonto ja kuolema, joskus myös ironisesti sävyttyneenä. Lempeä tunnelma saattaa yhtäkkiä saada tumman varjon. Alistettu ihminen vaeltaa kalvaan surumarssin tahdissa.

Saksalainen baritoni Matthias Goerne on näiden vivahteiden mestarillinen tulkitsija. Laulu on puhdasta ja erinomaisen vivahteikkaasti lausuttua. Onnellisimpienkin tunnelmien yllä lepää hienoinen surun huntu. Goernen kurkkuinen, verhottu ääni ei kaikkia miellytä, mutta vaikka siitä puuttuu loistokas kalskahdus, juuri Mahlerin lauluihin se sopii kuin nakutettu.

Oma lukunsa on Andris Nelsons, nykyhetken tavoitelluimpia kapellimestareita. Hän elää musiikin niin voimallisesti vääntelehtien, kyykistellen ja hartioita korviin nostaen, että katsoja saa myötäelämisestä lihaskramppeja. Lauluissa orkesteri soi kuin unessa, sadunomaisesti ja pehmeydessään intensiivisesti. Mutta viides sinfonia alkaa trumpettifanfaarin johdattelemalla räjähdyksellä ja jousien surumarssilla, jonka Nelsons värittää enemmän hyväileväksi kuin murheelliseksi.

Andris Nelsons ja Luzernin festivaaliorkesteri 2015.

Sinfonia on kuin orkesterikonsertto, jossa yksittäiset soittimet tai soitinryhmät esittelevät vuorollaan huimia taitojaan. Hermostuneesti ryntäilevää toista osaa seuraa keinahteleva scherzo-osa, jonka erikoisuutena on käyrätorven solistinen osuus. Sen puhaltaa soittimensa mestari Alessio Allegrini. Jousille ja harpulle sävellettyä adagietto-osaa Nelsons venyttää uhkarohkeasti katkeamispisteeseen asti.

Kun sinfoniaa on soitettu tunnin verran, finaalin huimavauhtinen ja keveyttä vaativa sävelverkosto lyö soittajat helposti maitohapoille. Luzernin festivaaliorkesteri säilyttää selkeytensä, sävykkyytensä ja hienostuneisuutensa leikiten, minkä monikanavaäänite tuo kauniisti esiin. Lopulta teoksen levottomuus saa voitokkaan luonteen toinen toistaan leimuavammissa vaskikoraaleissa.

Luzernin festivaaliorkesterilla on erikoinen historia. Se syntyi alun perin Claudio Abbadon "ystävien orkesterina" tai "solistien orkesterina". Kansainvälisiä solisteja, kuuluisia jousikvartetteja, konserttimestareita ja äänenjohtajia, soittimensa professoreita sekä nuoren polven lahjakkaita yksilöitä on halunnut kerääntyä yhteen palvomansa kapellimestarin kutsusta Luzernin musiikkijuhlien ajaksi. Abbadon johtamissa konserteissa on ollut pyhää toimitusta lähenevä tunnelma.

Abbado kuoli runsas kaksi vuotta sitten, ja orkesterin perusajatus oli uhattuna. Bostonin sinfoniaorkesterin ja nyttemmin myös Leipzigin Gewandhaus-orkesterin ylikapellimestari Andris Nelsons oli yksi välivaiheen inspiroivista johtajista, kunnes Abbadon seuraajaksi nimettiin Riccardo Chailly.

Teksti: 
Tagit: