Levyarvostelu – Giovanni Gabrieli – Music for Brass & Organ. Berlin Brass, Lucas Vis. Pentatone SACD

Tähän ei stereo pysty

Jos jossain surround-ääni on paikallaan, niin tässä! Giovanni Gabrielin vaskipuhallinmusiikki kaikuu uljaasti eri puolilta Berliinin tuomiokirkon valtavaa tilaa.

Giovanni Gabrieli vaikutti urkurina ja säveltäjänä Venetsian Pyhän Markuksen kirkossa yli 400 vuotta sitten. Hän käytti isoa tilaa hyväkseen sijoittamalla kuoroja ja soitinryhmiä eri puolille kirkkoa. Tällaista monikuoroista musiikkia sanotaan myös antifonaaliseksi – hifitermein stereofoniseksi – vastakkain ja toisistaan etäälle sijoitettujen soitinryhmien vuoksi.

Mutta kun eri suuntiin asetettuja soitinryhmiä on kolme, stereo ei riitä (jos se nyt riittää muutenkaan). Gabrielin sonaateissa ja canzoneissa on parhaimmillaan yli kaksikymmentä vaskisoitinta viidessä kuorossa. Tyyli on polyfonista eli kukin puhallin soittaa omaa melodiaansa, joskus pari tahtia jäljessä toista imitoiden, tihennetyssä tai harvennetussa rytmissä. Syntyy monen äänen ylös alas risteilevä kudos, joka summautuu juhlallisesti huumaavaksi, ympäröiväksi äänikentäksi.

Gabrielin aikaan vaskipuhaltimet olivat tyystin erilaisia kuin nykyään. Sinkki (italiaksi cornetto) oli puu- ja vaskipuhaltimen yhdistelmä, puinen putki ja trumpetille ominainen kuppimainen suukappale. Pasuuna oli periaatteessa nykyisen kaltainen, mutta putki oli soukempi ja ääni keveämpi ja solakampi.

"Pitäisikö tätä musiikkia
esittää vanhoilla soittimilla?
Oikeastaan pitäisi."

Pitäisikö tätä musiikkia esittää vanhoilla soittimilla? Oikeastaan pitäisi. Syntyy omansalaatuinen, antiikkisen silottelematon mutta yksilöllisen vivahteikas sointi, kun sävelpuhtaudeltaan kriittiset sinkit ja graafisemmin piirtyvät pasuunat pujottelevat toistensa lomassa.

Berliiniläisistä sinfonia- ja oopperaorkestereista kootulla Berlin Brassilla on kuitenkin nykyaikaiset soittimet. Se, mikä autenttisuudessa ja polyfonian selkeydessä menetetään, korvautuu saumattoman täyteläisenä sointihuumana. Ja kun kerran Gabrielia on lähdetty esittämään nykyinstrumenteilla, sovitukset on tehty mahdollisimman vaihteleviksi. Berliinin tuomiokirkkoon on marssitettu trumpettien ja pasuunoiden lisäksi flyygelitorvia, käyrätorvia, eufoniumeja, kontrabassopasuunoita ja bassotuubia.

Esimerkiksi seitsenääninen canzon VI soi trumpettien vetämänä heleästi ja briljantisti, kun taas canzon IV on uskottu matalassa rekisterissä hörähtelevälle kolmelle eufoniumille ja yhdelle tuuballe. Gabrieli oli ensimmäisiä säveltäjiä, jotka käyttivät tehokeinona voiman vaihtelua, mistä esimerkkinä kuullaan Sonata pian' e forte. Levyn päättävässä sonaatti XX:ssa 26 vaskipuhaltimen ja urkujen mahdikas, silti pyöreä ja rauhallinen äänivalli saa lisäpontta kuuden sekunnin jälkikaiunnasta.

Viisikanavaisessa surround-äänessä taakse sijoitetut soittimet eivät välttämättä toimi ihanteellisesti. Leveälle asetetut kaksi takakaiutinta jättävät helposti äänikuvaan aukon, joko sivuille tai taakse. Gabrielin monikuoroisessa vaskimusiikissa ongelmaa ei ole: edessä kolme kaiutinta hoitelee suvereenisti leveäksi nauhaksi asetellut pääkuorot, ja sivukuorot on voitu sijoittaa ilman pistemäisyyden vaaraa suoraan taka/sivukanaviin. Ison kirkon kaiunta viimeistelee yhtenäisyyden.

Pentatonen video Gabrieli-levyn tekemisestä. Ohut Youtube-ääni ei anna oikeata kuvaa levyn soinnista.

Teksti: 
Tagit: