Levyarvostelu – Deep Purple – InFinite – E-A-R-Music

Eihän olla vielä perillä?

RMS Deep Purple murtaa jäitä tyylilleen uskollisesti ja vihjailee viimeisen telakkapaikan olevan jo katsottuna.

Deep Purplen lähes 50-vuotiseen levytyshistoriaan on mahtunut monenlaista episodia. Eri kokoonpanojen ja vahvojen persoonien vaikutus bändidynamiikkaan ja luovuuteen on ollut ilmeistä, hyvässä ja pahassa. Eniten häiriötilassa yhtye oli Ritchie Blackmoren aikakausina ja varsinkin riitaisissa loppuvaiheissaan. Jää arvailujen varaan, olisiko klassikkoalbumeista tullut vieläkin parempia, jos vittuilua ja egobuustailua olisi bändin keskuudessa ollut vähemmän. Ikä on onneksi tuonut viisautta ja nykyinen 15 vuotta yhtä pitänyt kokoonpano on löytänyt konsensuksen ja musiikin tekoonkin suhtaudutaan veljellisemmin.


Deep Purple

InFinite on visuaalisesti ja sisällöltään tyylikäs kokonaisuus. Naparetkeilyteemainen ja jäinen tunnelma osuu yksiin jämäkän ja kirskuvan hard rockin kanssa, jota Glover-Gillan-Morse-Airey-Paice viisikko antaumuksella ja ammattitaidolla lataa. Kaikki instrumentit tukevat toinen toisiaan ja bändisoitto on läsnä. Tosin pienenä yllätyksenä Steve Morsen kitarointi on miksattu pimentoon ja yllättäen eniten esille nousevat Don Aireyn koskettimet/urut.

The Surprising, kuinkas muutenkaan, kätkee levyn toisen yllätyksen. Se on kutkuttavalla biisirakenteella ja ennakkoluulottomasti kasattu mahtipontinen progeteos. Lyhyehkö Rob Zombie -tyylinen ”spooky” intro vaihtuu liikuttavaan kitarointiin ja letkeään lattarirytmiin. Ensimmäistä säkeistöä seuraa suoraan tempon vaihdolla lyhyt kertosäe ja palautus toiseen säkeistöön. Taas kertosäe ja voimakas instrumentaaliosa Aireyn luodessa koskettimillaan jylhää tunnelmaa. Bridgenä The Battle Rages On -kappaleen aikaista terävää takomista ja suoraan Morsen kitarasooloon. Soolosta täyskäännös eteeriseen äänikollaasiin, josta maaginen siirtymä kolmanteen säkeistöön, mestarillista! Kertosäe, rummut, muutaman sekunnin nostatus ja that`s it. The Surpsising -biisistä olisi saanut levynpuolen kestävän rock-oopperankin paisuteltua.

Rockin jumalat ovat vahvasti läsnä myös levyn avaavassa Time for Bedlamissa sekä sodanvastaisessa ja tukevasoundisessa Birds of Prey:ssä. Doors-standardi Roadhouse Bluesin valinta coverbiisiksi tuntuu hieman oudolta. Useat yhtyeet ovat vuosien saatossa sen koveroineet, eli jotain tenhoavaa siinä täytyy olla. Olisiko se sitä tienpäällä olon romantiikka, mikä vetoaa. Purplen käsittelyssä kappale svengaa tietysti kuin hirvi. Pari ”hajustamatonta” ja harmitonta kipalettakin on mukaan otettu, kuten Johnny´s Band, mutta kyllä nekin kuuntelua kestävät.

Teksti: 
Tagit: