fbpx
Julkaisut

Levyarvostelu – CMX: Dinosaurus Stereophonicus – Svart Records – Universal Records

Missä hirmuliskot kulkivat

CMX:n Dinosaurus Stereophonicus oli julkaisuaikanaan levy, jota kukaan ei osannut odottaa. CMX oli kasvanut HC-jyrästä rock-yhtyeeksi ja keinui suosionsa aallonharjalla. Sitten CMX ilmoitti lopettavansa keikkailun ja teki studiossa tuplalevyllisen progea ajattelematta, haluaako kukaan kuulla sellaista. Nyt, yhdeksäntoista vuotta myöhemmin, Dinosaurus julkaistiin viimein vinyylinä.

Lähes kaksi vuosikymmentä sitten CMX julkaisi tupla-albumin progea. Taustalla oli päätös lopettaa keikkailu ja studiossa tehtiin levy, jonka tavoite ei ollut miellyttää ketään, paitsi tekijöitä itseään. Vuosien saatossa monet tiedustelivat vinyylijulkaisua, joka todettiin mahdottomaksi. Vinyyliformaatissa albumista tulisi tripla, joka olisi liian kallis. Nyt, maaliskuussa 2019, minulla on edessäni kyseinen albumi vinyylinä. Julkaisu on aiemmin CMX:n Kolmikärjen veljeskunnan, Talvikuninkaan juhlaversion sekä lukuisten muiden yhtyeiden uusintapainoksia vinyylinä julkaisseen Svart Recordsin kulttuuritekoja.

CMX vuonna 2000.
CMX vuonna 2000.

Mutta miltä CMX:n ensimmäinen täysverinen progealbumi kuulostaa näin kaksikymmentä vuotta myöhemmin – nyt kun sen voi nähdä jälkiviisauden silmälasien läpi ja kenties tienhaarana yhtyeen vuosituhannen vaihteen jälkeistä tuotantoa kohti? Tutkimusmatka alkaa levyn asettamisella lautaselle.

Katse menneisyyteen

Minulle Dinosaurus Stereophonicuksen alkuperäinen julkaisu osui mielenkiintoiseen aikaan musiikinkuuntelijana. Olin ottanut muutaman vuoden ajan suunnittelemattomia harha-askelia elektronisen musiikin – enkä nyt tarkoita mitään halvatun eurodancea, haluan huomauttaa – ulkopuolelle ja CMX oli iskenyt minuun koukkunsa viimeistään Dinosaurusta edeltävällä Vainajalalla (1998). Jos sitä edeltänyt Discopolis leikitteli industrial-soundilla ja elektronisilla elementeillä, Vainajala oli soundiltaan luuytimeen kaluttua puhdasta rokkia. Muistan vieläkin hämmennykseni, kun laitoin Dinosaurus Stereophonicuksen soimaan (kannettavasta cd-soittimesta!) ja avausraita Kreetan härkä alkoi virrata korviini. Tippaa vaille viisi minuuttia elektronista äänimaisemaa vailla kitaraa, bassoa, laulua tai rumpuja. Olin oudossa paikassa. Kotona, jossa en ollut koskaan edes vieraillut.

Jään katsomaan lautasella pyörivää levyä tyhjä lasi kädessäni. Kuuntelen hetken vinyylin kohinaa.

En muista, koska olen kuunnellut Dinosaurus Stereophonicuksen viimeksi kokonaisuudessaan. Toki se on soinut usein, mutta kuunteleminen ilman, että puuhaa samaan aikaan jotain muuta, on jotain, mihin on valitettavan harvoin aikaa. Ainakaan suhteessa levyjen määrään. Kaksituntisen tripla-levyn voisi kuvitella olevan raskas kuunneltava kerralla – kuten yhtye aikanaan suositteli albumin nautittavaksi – mutta niin vain sunnuntainen iltapäivä rullaa alta. Kakkosraita Kansantalouden saavutusten näyttely jyräyttää kitarat päälle ja kohta F-puolen päättävä tolkuttoman kaunis Kampin laulukuoron tukema Tähdet sylissään vaikenee. Minun pitäisi nousta kirjoittamaan tätä juttua, mutta jään katsomaan lautasella pyörivää levyä tyhjä lasi kädessäni. Kuuntelen hetken vinyylin kohinaa.

Dinosaurus Stereophonicuksen ehdoton vahvuus on sen kappaleet ja sovitukset. Kyllähän ne jo julkaisuvuonna tutut CMX-kitarat vyöryvät päälle oikeissa kohdissa. Toisaalta sovitukset ovat aiempia albumeja ilmavampia ja kappaleilla soi koskettimia, jousia ja muuta. Sitä paitsi suosikkini Pelon enkeli soi jylhemmin kuin muistinkaan vyöryessään päälle saksofonin piiskaamana. Kansivihkosta luen, että kappale syntyi vasta studiossa. Perässä seuraava Loputtomasti samaa soi rauhallisemmin, mutta teksti kuristaa yhtä tiukasti kuin aina ennenkin. Vähän myöhemmin seuraa Kylmänmarja, jossa mukana on Kampin laulukuoro. Upea sovitus sekin, jonka kruunaavat Tuomas Peipon rummut. Baikonur on kaunis balladi, jonka scifi-viittaus muuttuu nyt, myöhempien CMX-albumien valossa, mielessäni toisenlaiseksi.

Sitten D-puolelta alkaen vuoroon astuvat vanhat ystäväni. Luuhamara paukuttelee tuttavallisen tylysti päin näköä, kunnes väistää kohtuuttoman hauskaa, jopa popahtavaa Tämän runon tahtoisin unohtaa. Hetkeä myöhemmin vuorossa on Meidän syntimme, jossa Kampin laulukuoro tukee melodiaa. Minulla on outo viehtymys kuorolauluun silloin, kun kyseessä on rock-kappale sovitusta myöten. Ja sitä Meidän syntimme tosiaan on. Sitten seuraa hämmennys. Luulen tuntevani albumin kuin, no, CMX-albumin, mutta Karsikkopuu pääsee vetämään maton alta. Aiemmin täytekappaleena pitämäni kappale nousee uuteen arvoon. Vinyylin syytä – kuuntelen albumia, eikä kappaleita voi ohittaa. Albumi päättyy ja jään kuuntelemaan levyn kohinaa.

Dinosauruksen luut

Dinosaurus Stereophonicus on äänitetty aikana, jolloin CMX oli ilmoittanut lopettavansa keikkailun. Studiossa musiikin ei ollut tarkoitus miellyttää ketään muuta, kuin tekijöitä itseään. Mitä ei pidä käsittää niin, että tarkoitus olisi ollut välttämättä mitenkään päinvastainenkaan; vastaanotto, radiosoitto ja muu eivät olleet realiteetteja, jotka olisivat päässeet vaikuttamaan. Kun keikkailua ei tarvinnut miettiä, esimerkiksi osa kappaleista voitiin jättää yhden kitaristin varaan, mikä on CMX:n tuotannossa harvinaista. Muutama kappale ylittää kymmenen minuutin mitan, ja albumilla on useita kokonaan instrumentaaleja osioita. Ja tietenkin ensisinglenä julkaistiin yli kuusiminuuttinen Myrskyn ratsut. Päälle kaatuvia kivitalon kokoisia kitaravalleja odottaneiden hämmennys oli taattu.

Epäilemättä siinä tilanteessa, jossa Dinosaurus Stereophonicus on tehty, ovat syyt sen vahvuuteen. Tunnelma studiossa on oletettavasti ollut vapautunut, kun edes tulevia keikkoja ei ole tarvinnut miettiä, mikä on johtanut mielenkiintoisiin instrumenttivalintoihin. Toinen vahvuus on kova biisimateriaali. Kovin äkkiä ei tule mieleen toista kaksituntista levyä, jota en mielelläni karsisi yhden CD-albumin mittaan. Dinosaurukselta en pudottaisi kappalettakaan pois. Ja jos kappaleet ovat kohdallaan, niin ne kruunaavat yhtyeen soitto ja sovitukset. Albumi hengittää täysin toisella tavalla kuin sitä aiemmat CMX-julkaisut.

Toinen vahvuus on kova biisimateriaali. Dinosaurukselta en pudottaisi kappalettakaan pois.

Dinosaurus Stereophonicus on ensimmäinen levy, jolla Rauli ”Rake” Eskolin jakoi tuottajantehtävät CMX:ää pitkään tuottaneen Gabi Hakasen kanssa. Rake tuotti CMX:n kuusi seuraavaa albumia Seitsentahokkaaseen saakka (2013). Yhtye itse kutsui Rakea tuona aikana viidenneksi jäsenekseen ja ilmoitti jollekin Raken soundeja kritisoineelle seisovansa Raken rinnalla yhtenä kyborgirivistönä. Siksi Dinosauruksen kuuntelu nyt – kahdeksan albumia myöhemmin – on tavallaan outo kokemus. Jos albumi itse sisältää lukuisia viittauksia CMX:n omiin innoittajiin (King Crimson ilmeisimpänä koko levyllä, Black Sabbath kitaroissa, Rush rummuissa sekä lukuisat muut), nyt kuunneltuna sen tunnistaa selvästi kiinnekohdaksi paljolle, mitä CMX on tehnyt myöhemmin. Ilmeisimpinä esimerkkeinä Aion (2003) ja Talvikuningas (2007), joilla yhtye jatkoi syvemmälle progeen. Nimenomaan Aion on albumi, joka veti minulta lopullisesti maton alta. Sitä tuskin olisi tehty ilman Dinosaurus Stereophonicusta. Vielä viimeisimmänkin Alkuteoksen (2018) syntetisaattorit kuulostavat Dinosauruksen sukulaisilta. Dinosaurus Strereophonicuksen kuunteleminen nyt, 2019, saa sitä seuranneet albumit soimaan uudessa valossa.

Mustaa, punaista vai oranssia?

Vinyylijulkaisujen tuotantopuolen kommentointi on aina jotenkin vaarallista hommaa. Jos vinyyli kuulostaa erilaiselta kuin digipainos, niin mikä rooli on soittimellasi, mikä tuotannolla ja mikä itse vinyylillä. Kannattaa muistaa, että jos et kuuntele kuulokkeilla, soittimesi äänirasia toimii mikrofonina ja nappaa osan soivasta levystä takaisin mukaan. Varauksella totean kuitenkin saman kuin usein ennenkin: ainakin minun soittimellani – jonka olen todennut sopivan erinomaisesti musiikista nauttimiseen ja rokin tykittämiseen, ei niinkään analyysitöihin – Dinosaurus Stereophonicus soi vanhaa digipainosta hieman ilmavammin ja tipan isommin. Mitään suuria muutoksia Finvoxin Pauli Saastamoinen ei lähes puolentoista tuhannen albumin kokemuksella ilmeisesti ole lähtenyt tekemään. Toisin kuin Auran vinyylissä muutamia vuosia sitten, kyseessä ei ole remasterointi, jossa olisi tarkoituksella lähdetty muuttamaan alkuperäisen sointia. Älkää kysykö, soiko oranssi levy eri tavalla kuin punainen tai musta.
Itse vinyylipainos on tolkuttoman hieno. Pahvinen slipcase on linjassa alkuperäisen julkaisun CD-singlejen (kättä ylös, ketkä kaikki muistavat CD-sinkut B-puolineen) kanssa, jotka kaikki julkaistiin vastaavissa pahvikoteloissa. Levyt ovat Svartin mustissa levypusseissa, mutta tuotantotietoja ei tarvitse tihrustaa niistä. Mukana on Tuukka Hämäläisen kirjoittama upeasti taitettu järeydeltään kartonkia vastaavalle paperille painettu saate. Ensimmäiset kymmenen sivua avaavat albumin tuotantoa ja historiaa, jota on julkaisun aikaisten lähteiden lisäksi täydennetty albumin tuottaneiden Gabi Hakasen ja Rauli Eskolinin tuoreilla haastatteluilla. Jälkimmäinen puolisko sisältää kappaleen tekstit ja tuotantotiedot, jotka ovat luettavissa ilman suurennuslasia, toisin kuin CD:n kansivihkosta. Striimatessa nuo pitäisi kai onkia Discogsista tai Wikipediasta.

Hämäläisen todetessa Dinosauruksen päässeen vihdoin siihen formaattiin, johon se tavallaan on aina kuulunutkin, totean samassa kohtaa, että sama koskee saatetekstiä ja -vihkoa. Teksti avaa mielenkiintoisen kuvan albumin historiaan ja Ari Talusénin kuvat pääsevät oikeuksiinsa, pois CD:n kansivihkon ahtaista raameista. Sitä paitsi oli vinyylistä mitä mieltä tahansa, niin onhan albumi vinyylimuodossa hieno ja omistamisen halua herättävä esine. Tripla-albumia pidellessään tuntee hyvin konkreettisesti omistavansa musiikkia. Saati sitten, kun nostaa kuuntelutuolin eteen pinossa kaikki kolme versiota.

Arkeologi katsoo tulevaa

Yrjänä toteaa albumin saatteessa, että ”Mitään tällä hetkellä tapahtuvaa ei voi olla olemassa ilman siihen johtaneita vaiheita” viittauksena albumin musiikillisiin vaikutteisiin. Samassa hengessä rohkenen uskoa, että jos CMX ei olisi tehnyt Dinosaurus Stereophonicusta – ja kaikkea sen tekoon liittyvää ei olisi tapahtunut – yhtyettä sellaisena kuin sen tunnemme, ei olisi olemassa. Jos olisi lainkaan. Historia avaa näkökulmia nykyiseen.

Tätä kirjoittaessa Levykauppa (CeeÄm)Äx:ässä näyttää olevan Dinosaurus Stereophonicuksen oranssia ja mustaa versiota jäljellä. Suosittelen hakemaan.

Kotisivut:www.cmx.fi
Kuvat: Ari Talusén ja Juha Poutiainen
Levykauppa Äx: www.levykauppax.fi/artist/cmx/dinosaurus_stereophonicus/
Kirjoittaja

Kommentointi suljettu.

Share via
Copy link
Powered by Social Snap