Levyarvostelu – Clutch - Psychic Warfare – Weathermaker Music

Ja saarnamies nousi pöydästään käsissään raamattu ja Winchester-kivääri

Rockin peruskokoonpano on kvartetti, jossa on kitaristi, basisti, rumpali ja laulaja. Suuruudenhullujen palkatessa parikin sinfoniaorkesteria soittamaan edellisten lisäksi ja miksatessa sataakuuttakymmentä raitaa euron nappikuulokkeille toistettavaksi, Clutchin pitkän linjan rokkarit todistavat, että perusasioita enempää ei tarvita.

Olen useamman kerran kuullut moitittavan, että radio on turha kapistus, ja soittolistat sitä samaa huttua vuodesta toiseen. Ehkä niin, mutta eräällä työmatkalla Radio Rockin Rautaa vai Roskaa? -äänestyksessä soi Clutchin tuolloin vielä julkaisemattoman albumin Psychic Warfaren ensisingle X-Ray Visions. Nimen perusteella odotin jotain kummallista progeilua (joka sekin sopisi vallan mainiosti), mutta vielä ja mitä. Riffi jyrähti ja minulle täysin tuntematon yhtye alkoi takoa vuoden pahinta korvamatoa kalloon. Ensimmäisen kertosäkeen kohdalla hakkasin kaksin käsin tahtia rattia vasten. Albumi lähti saman tien ennakkotilaukseen.


Clutch (C) Marc Millman Photography
Kohti Tuomion Saluunaa

Itse albumi aukeaa The Affidavit -intron jälkeen single-lohkaisulla X-Ray Visions. Ralli pyyhkäisee tukan sojottamaan suoraan taaksepäin ja vaikut korvista jyräämällä täysin vastustamattomasti päälle. Ennen kuin edes huomaan kappaleen vaihtuneen kakkosraita Firebirds nuijii minut lopullisesti kanveesiin. Kaksi ensimmäistä raitaa - oikea suora - vasen koukku - hyvää yötä.

Quick Death In Texas pudottaa tempoa alaspäin ja vyöryttelee päälle nimeä myöten sanan positiivisimmassa mahdollisessa merkityksessä ZZ Top -henkisen riffittelyn. Puolivälin ”Please forgive me, mr. Gibbons” varmistaa, ettei kyseessä ole sattuma tai vahinko. Seuraavaksi ihan liian hauska bassokäärme pääsee karkuun ja Sucker For The Witch alkaa rullata täysin vastustamattomalla groovella. Kappale todistaa monta asiaa. Kuten että kertosäkeen toistaminen samalla tavalla on mielikuvituksen puutetta. Ja että soinnut ovat kitarariffeissä enimmäkseen turhia. Kun funk-vaihde on silmässä, seuraavana soiva Your Love Is Incarceration astelee pää pystyssä Red Hot Chili Peppersin tontille ja todistaa, että funkin ja rockin välillä tasapainoilemalla muutkin saavat aikaan todella kovia biisejä. Sitten on aika kääntää puolta.

Vinyylin B-puolen avaava Doom Saloon aloittaa ja olen jossain muualla. Kävelen hämärtyvässä illassa villissä lännessä kohti Tuomion Saluunan ovea. Siinä lännessä, jota ei ole koskaan ollutkaan, kuin myyteissä. Astun sisään. Silmäkulmistani näen Eastwoodin, Waynen, Redfordin, Bronsonin ja muut. Kitara vaikenee ja Our Lady Of Electric Light alkaa. Istun kuuntelemaan ja huuhdon viskillä pölyä kurkustani. Jos olisin vielä kotonani, kuuntelisin albumin parasta kappaletta. Rujo balladi toiseen aikaan ja paikkaan.

Rumputuli alkaa paukkua ja Noble Savage palauttaa minut tylysti todellisuuteen. Clutch paahtaa täydellä teholla albumin nopeinta raitaa. Elinkautisrokkarit eivät pyytele anteeksi, mutta kumartavat Lemmylle. Kaksi ja puoli minuuttia tällaista runttausta on enemmän kuin tarpeeksi. Sitten vuorossa on seuraava albumin kohokohdista - johan tässä oli yksi kappale välissä - Behold The Colossus. Tämä ei ole biisi, tämä on sodanjulistus. Marssirumpu paukkuu. Unholaan painuneet hirviöt ja tarujen painajaiset päättävät ottaa kostonsa sekä maailman takaisin heidät piiloon merien syvyyksiin ja vuorien huipuille ajaneilta ihmisiltä. Minä hakkaan nyrkkiä ilmaan. Tuolla tempulla saa muuten reilusti tilaa työmatkoilla, huomaan myöhemmillä kuunteluilla (kuljen nykyisin paikallisjunalla).

Sitten vuorossa on levyn ainoa huti, Decapitation Blues. Kappale on tekijälleen ilmeisen tärkeä. Laulaja Neil Fallonin niskaan tehty operaatio estää häneltä ns. head bangingin nykyään - kahden vuosikymmenen jälkeen. Vaikea paikka rokkarille ja siitä päänkatkaisun aiheuttama alakulo ja neuvoja jakelevat raadot, joiden osia Fallonin niskassa nykyään on. Valitettavasti kappale on ainakin minun makuuni tarpeetonta junttausta. Kenties moni muu on eri mieltä. Sitten vuorossa on levyn lopetus. Omasta mielestäni vähintään yhtä tärkeää kuin miten albumin aloittaa on se, miten albumin lopettaa. Muiden kappaleiden jäädessä alle neljän minuutin viimeinen Son of Virginia vyöryttelee päälle seitsemän minuuttisen bluesrock-järkäleen. Upea lopetus timantinkovalle levylle. “It was the morning of All Saint's Day, '98 / When that old blind dog started roaming around the graveyard / Wouldn't have bothered me so much / Were he not walking on his hind legs and smoking cigars.”


Clutch

Olemme hirviöitä, ihmistä vanhempia

Tuotantopuolella Clutch on mennyt niin ikään sen enempää temppuilua. Levyn saundi on suorastaan karu. Kitarat ovat lähes pelkkää säröä ja rummut on jätetty siloittelematta. Rummut ja basso kuuluvat kyllä, mutta mitään amerikkalaisia rock-pumppuja vaivaavaa ylimääräistä muhkeutta ei ole havaittavissa. Jostain Five Finger Death Punchista ollaan todella kaukana. Tätä ei pidä käsittää, etteikö tuotantoporras olisi osannut hommaansa. Rosot ja säröt soivat. Suoraselkäistä rokkia kaikin puolin - tukevilla blues- ja Texas-mausteilla ja mukana vähän funkia ja scifiä.

Laulaja Neil Fallon hoitaa tonttinsa kunnialla. Rock-laulajalta irtoaa niin huutolaulu kuin puhtaampi vokalisointi. Tunne välittyy, välillä vihaa välillä epätoivoa ja kaikkea niiden välillä. Vaikka en lähtisi nimittelemään miestä kameleontiksi, niin eräs kanssakuuntelija luuli vokalistin vaihtuneen kappaleiden välillä. Sama mies siinä mikin edessä on koko ajan. Väheksymättä kitaristi Tim Sultia taikka basisti Dan Mainesia, niin nostan erikseen esille rumpali Jean-Paul Gasterin. Minä harvemmin kiinnitän huomiota soittajiin ennen kuin useamman kuuntelukerran (ja albumin) jälkeen. Clutchin kanssa kävi toisin. Totesin miehen kannuissa olevan rautaa heti ensimmäisellä kuuntelulla. Gaster on opetellut rumpujen soiton seuraamalla sellaisia bändejä kuin Hendrix, Cream ja Black Sabbath. Tänä päivänä esikuvat ovat pikemminkin Jazzin puolella.

Psychin Warfaren biisien rummut rullaavat vastustamattomasti yksi toisensa jälkeen, oli kyse sitten Your Love is Incarcerationin funkista tai Noble Savagen säälimättömästä tulituksesta. Ennen kaikkea minulle jäi toistuvasti se olo, että Jean-Paul Gasterilla riittäisi kykyjä vaikka millaiseen temppuiluun, mutta levyllä niitä ei kuule. Kuunnelkaa miehen työskentelyä Our Lady Of Electric Lightin puolesta välistä biisin paisuessa koko ajan suuremmaksi. Päällekäyvää tykitystä Noble Savagessa. Ja niitä lyhyitä fillejä, aksentteja ja pieniä kompin muutoksia lähes jokaisessa biisissä. Levyn kanssani kuunnellut lyömäsoitinkonsulttini Markus vahvisti käsitykseni: ”Kyllähän sen kuulee. Mies soittaa biisien ehdoilla, eikä toisinpäin” tarkoittaen, ettei biisejä ole tarpeettomasti valjastettu todistelemaan soittajan taitoja - itse musiikin kustannuksella.

Mutta tämähän julkaistiin 2015?

Ne lukijat, joille bändi on ennestään tuttu, huomasivat jo ennen edellistä otsikkoa, että arvon toimittajahan jaarittelee melkein kaksi vuotta vanhasta levystä. Niin teen. Tosin vieroksun toimittaja-nimitystä edelleen (terveisiä Akille). Alun perin tämän arvostelun piti ilmestyä levyn julkaisun aikaan, mutta halusin kuunnella cd:n lisäksi myös julkaisun vinyyliversion lähinnä makustellakseni, onko julkaisuissa eroja jo miksauksesta lähtien (ei mitään merkittävää, lopulta ilmeni). Vinyyli viivästyi, koska muutama levy oli viallinen ja suoraselkäisenä bändi veti koko painoksen takaisin. Sitten minulla oli muita kiireitä, eikä musta muovikiekko ehtinyt lautaselle. Lopulta aika tuntui ajaneen arvostelun ohi. Levy kuitenkin jäi aktiivikuunteluun.

Miksi sitten nyt? Siksi, että Psychic Warfare toimii isolla Teellä. Se ei varmasti ole julkaisu, josta hifistit kohisevat analysoidessaan asuntojen hintaisten lattiakaappiensa transienttitoistoa. Eivätkä musiikinharrastajat tule puhumaan siitä samalla kunnioituksella vuosikymmenten kuluttua, kuin vaikka Dark Side Of The Moonista. Hitto, se ei välttämättä ole edes Clutchin kunnioitettavan pitkän katalogin - yksitoista levyä! - paras levy.

Kuitenkin julkaisua seuranneen kahden vuoden ajan olen kuunnellut Psychic Warfarea lähes viikoittain. Milloin omassa kuuntelutuolissa ja milloin kustannuspaikalla sekä niiden välisellä matkalla. Se on todella paljon. Psychic Warfare on yksinkertaisuudessaan loistava rock-levy. Joskus ne perusasiat vaan toimivat paremmin, kuin kuorma-autollinen temppuja ja toinen teknologian ihmeitä. Levy ei ole jättänyt minua rauhaan, eikä päässä pyörinyt arvostelukaan.

Siksi.


Clutch

Tagit: