Levyarvostelu – Agonizer – Visions of the Blind – Häive Productios

Voimaa ja aistien roihua

Kerrankin pääsee hehkuttamaan kunnolla. Maamme melodisempaa heavya soittavien bändien parhaimmistoon kuuluvan Agonizerin pitkään kypsytelty kakkosalbumi on nimittäin erinomainen kokonaisuus.

Pyhäjärven miehillä on alusta saakka ollut tunnistettava ja persoonallinen soundi. Yksi maamerkki on Pasi Kärkkäisen sopivan karski laulu, jossa yhdistyvät Sentencedin Ville Laihiala ja perinteisempi heavytulkinta. Myös Thunderstonessa rumpuja (lujaa) lyövä Atte Palokangas on tärkeä osa Agonizerin iskevyyttä ja mukaansatempaavuutta. Kappaleiden pääarkkitehti J-P Perälän kitaroinnissa on sykähdyttävyyttä ja sielukkuutta, jota harvalta metallikitaristilta nykyään löytyy. Kun tähän lisätään vielä Jussi Tikan bassottelu ja sopivasti annostellut koskettimet, voidaan sanoa, että nuoruusvuosista yhdessä musisoineiden jätkien ryhmä muodostaa kokonaisuuden, joka on enemmän kuin osiensa summa.

Agonizerin monivivahteisessa ja tunnelmallisessa heavyrockissa on mystistä tenhoa. Se on sopivan raakaa ja silottelematonta, mutta samalla virtuoosimaista ja vaivattomasti kulkevaa. Ripaus pohjoisen hulluutta ja progressiivisen metallin koukeroisuutta ennaltaehkäisevät turtumisen, jonka yksinkertaisempi ja mielikuvituksettomampi keskitempotamppaaminen saisi aikaan.

"Teennäisiä heavyrockin
genrerajojakin Agonizer
loukkaa surutta."

Teennäisiä heavyrockin genrerajojakin Agonizer loukkaa surutta. Albumilla kuullaan voimaballadeja, perinteisempää maiden-tyylistä temmellystä, raisumpia power metal -sähikäisiä ja jopa kiukkuisia thrash-hyökkäyksiä. Räväkkä Trail ja pitkään Agonizerin ”takataskussa” säilytelty Richard Marx -cover Hazard ovat instanthittejä. Huonoksi ei yhtään levyn kolmestatoista kappaleesta tarvitse mainita, mutta balladi Thorns of Roses on minuun makuun kitschahtava.

Monipuolisin ja eeppisin sävellys on kahdeksanminuuttinen Nothing Changed. Järkälemäisessä teoksessa on draaman kaarta kuin hienosti käsikirjoitetussa elokuvassa. Se alkaa näennäisen rauhallisesti, kasvaa kuin huomaamatta muhkeaksi paisutteluksi, eikä voisi muuten päättyäkään, kuin Grande Finalemaiseen riffihirviöön. Harvemmin musiikin parissa kahdeksan minuuttia on kestänyt näin vähän aikaa. Tämä, jos mikä, olisi Emma-patsaiden ja muiden julkisten huomionosoitusten arvoinen mestariteos.

Teksti: 
Tagit: