The Flower Kings – Banks Of Eden - InsideOut – 2012

Go Orange!

Onko siitä tosiaan jo viisi vuotta kun tämä yhtye viimeksi julkaisi pitkäsoiton? Edellinen Sum of no Evil levy alkaa vasta kukkia komeimmillaan ja jo uutta pukkaa.

Kun The Flower Kings julkaisee uuden levyn, on se minulle iso asia. Uskon että näin on myös monelle muulle progressiivisen rockin harrastajalle. Yhtye on pian parikymmenvuotisen historiansa kuluessa tuottanut kymmene levyä ja tämä uusin on siis yhdestoista. Itse asiassa tarina alkoi yhtä levyä aiemmin kun Roine Stolt julkaisi soololevyn The Flower King. Musiikilliset juuret ovat kaukana 1970-lukuisessa ruotsalaisessa sinfonisessa rockissa ja sellaisessa yhtyeessä kuin Kaipa, mutta siitä lisää lähiaikoina kun heidän uutukaisensa julkaistaan.

Kuulin tätä materiaalia kesällä livenä ja olen kuunnellut tätä levyä jo noin kymmenen kertaa ja vasta nyt uskallan lausua tästä jotain. Ensimmäisillä kerroilla musiikista ei tahtonut saada kiinni ja ymmärrän hyvin jos moni jättää ensimmäisten kuuntelujen jälkeen hyvästit ja siirtyy jonkin helpommin sulateltavan pariin. Itse tiedän jo kokemuksesta että tämä musiikki antaa niin paljon avauduttuaan, että lähemmän tuttavuuden tavoittelu ja pitkäkin kuhertelujakso on vaivan väärti.

"Yhtye on vankasti asemoitunut
yhdeksi tämän hetken
merkittävimmistä genressään."

Vertaan tätä musiikkia kuuntelukokemuksieni osalta Brahmsin musiikkiin. En tarkoita että näillä olisi musiikillisesti paljoa yhteistä mutta minulle itselleni Brahmsin musiikkiin sisälle pääseminen on ollut vastaavanlainen pitkällinen prosessi. Alkuun musiikki jätti kylmäksi ja soljui korvista koskettamatta mitään osaa tajunnastani. Kun sitten ensimmäinen koukuttava oivallus syntyi, tapahtui tajunnan laajeneminen ja musiikillisen ymmärryksen syveneminen. Musiikki alkoi puhutella hyvin henkilökohtaisella tasolla.

Brahmsin kohdalla kyse oli avioeron tunnekuohuista ja viulukonserton syvyyksistä. Roine Stoltin musiikki aukesi kepeämmissä tunnelmissa kun kuulin yhtyeen livelevyn Meet the Flower Kings. Siinä aiemmin kuullut kappaleet soivat juuri minun mieleeni ja sieluuni vaikken paikalla ollutkaan. Livetilanteen intiimiys välittyi levynkin kautta. The Flower Kings on tulossa oranssin kiertueensa päätökseksi Suomeen ja Nosturiin marraskuun 2. päivän iltana. Suosittelen!

Banks Of Eden -levyn aloittaa ja pöydän puhtaaksi oitis pyyhkii 25-minuuttinen Roine Stoltin säveltämä Numbers. Se ei todellakaan ole mikään köykäinen kipale vaan hyvin monikerroksinen teos niin sovituksellisesti, sanoituksellisesti kuin melodisiltakin ulottuvuuksiltaan. Harva tämän kappaleen tai muidenkaan levyn kappaleiden koskettavista melodioista jää korvamatona junnaamaan. Ne ovat osa suurempaa kollaasia ja vain niiden kumu jää mieleen aivan kuten meren jylhyys voi soida korvissa mutta yksittäiset aallot eivät piirry tarkkoina vaikka jokainen onkin nähtynä tovin unohtumaton. Numbers on suuri sinfoninen sisältäpäin kasvava ja avautuva teos, jonka jokaisella kuuntelukerralla olen jäänyt pureskelemaan eri kohtaa. Siinä on monta limittäistä ja perättäistä aihetta, joiden seuraaminen on paitsi vaativaa myös kiehtovaa. Vasta kun kokonaisuus on hahmottunut kyllin voi paneutua eri jaksojen antiin. Noin 14 minuutin kohdalla alkava hauraan vakuuttava totuus osio nousee johtavaksi teemaksi, joka kokoaa yhteen antikliimaksina teoksen moninaiset aiheet.

Levyn loput neljä kappaletta ovat lyhykäisiä 6-7-minuuttisia. Niidenkin sävellystyöstä vastaa pääosin Stolt. Vain viimeinen Rising The Imperial on kokonaan Jonas Reingoldin käsialaa ja For the Love Of Gold on syntynyt Roinen ja Tomas Bodinin yhteistyönä. Nämä ikään kuin B-puolen kappaleet ovat minulla edelleen työn alla, kuten tuo Numbersikin, joten levy tulee vielä tarjoamaan minulle lukemattomia antoisia kuuntelusessioita. Ne edustavat melko perinteistä FK-musisointia, jossa Tomas luo koskettimillaan eteerisen vankkaa taustaa, jonka päällä Jonaksen basso sykkii ja etenkin kodat, joissa nauhaton basso kiemuroi sytyttää musiikin jännittävään eloon. Kitaroissa Roine ja Hasse Fröberg muodostavat virtuoosiryhmän, joka luo tavattoman kauniita kitarasooloja. Molemmat hallitsevat melodian kuljettamisen ja jännitteen luomisen sooloissansa. Rummuissa tällä kertaa touhuaa saksalainen Felix Lehrmann, joka nuoresta iästään huolimatta on löytänyt nopeasti yhtyeelle ominaisen rytmiikan.

Melodioiltaan kappaleet ovat polveilevia. Yleensä melodiat tarjoillaan kitaroilla ja laulussa ollaan hillitympiä. Juuri tämä selkeän lauletun melodian ja rakenteen puute tekee musiikista haasteellista. Mutta niinpä tämä ei mitään iskelmää olekaan. Perusilmeeltään Flower Kings on säilyttänyt sen saman otteen, joka sillä oli alkuaikoinaan: hiukan hippisyvällistä ja myönteisen kimuranttia musiikkia. Uran puolivaiheilla oli tavallaan pientä lipsumista nykyprogen valtavirran matkaan mutta sieltä on onneksi palattu omaan ilmaisuun. Nyt kun yhtye on vankasti asemoitunut yhdeksi tämän hetken merkittävimmistä genressään ja kun bändin jäsenet ovat ansioituneet soolourillaan ja kollaboraatioissaan eri puolilla voivat he toteuttaa Flower Kingsissä tasan itseään. Aivan kuten totesin hyväksyvästi nyökyttävälle Roinen vaimolle Loreleyssä, hänen miehensä on yksi tämän hetken progeskenen suuria neroja.

Tagit: