Elokuva-arvostelu – Takaisin pintaan - Monamiagency

”Ei me vaan voida jättää niitä jätkiä sinne luolaan”

Helmikuussa 2014 Norjan Plurdalenissa sattui traaginen sukellusonnettomuus, jossa kaksi suomalaista sukeltajaa menehtyi luolasukelluksella. Viranomaiset totesivat ruumiiden nostamisen mahdottomaksi ja kielsivät sukeltamisen Plurdalenin luolassa kokonaan. Maaliskuussa ryhmä suomalaisia sukeltajia haki ystävänsä takaisin pintaan.

Alun perin tarkoitus oli kuvata dokumentti tai tv-sarja suomalaisista luolasukeltajista. Pluran luolan sukelluksen oli tarkoitus olla vain yksi osa siitä. Helmikuun onnettomuus kuitenkin muutti kaiken. Takaisin pintaan kertoo ennen kaikkea nosto-operaation tehneistä sukeltajista. Eleetön dokumentti on ehdotonta katsottavaa kenelle tahansa.

Takaisin pintaan -elokuva

Takaisin pintaan -elokuva on dokumentti helmikuun kohtalokkaasta sukelluksesta sekä maaliskuun salaisesta nosto-operaatiosta. Sen näkökulma ei ole onnettomuuteen johtaneet syyt taikka kuinka vaativa maaliskuun nosto-operaatio oli. Se kertoo ystävyydestä, luottamuksesta, ääriolosuhteista ja ennen kaikkea siitä, miksei kohtalokkaalta sukellukselta selvinneillä ollut muuta vaihtoehtoa, kuin hakea ystävänsä.

Henkinen paine palata Pluraan on täytynyt olla musertava. Samoin kuin pakottava tarve tehdä se. Ennen ensimmäistä paluusukellusta dokumentissa näkee vakavia miehiä. Yksi sukeltajista sanoo, ettei ole nukkunut yötäkään onnettomuuden jälkeen miettimättä, että ystävänsä ovat edelleen siellä. Ja kun ensimmäisen menehtyneen nosto onnistuu, sukeltajien helpotus on käsin kosketeltavaa. Jännitys purkautuu vitsailuna, enkä muista koskaan nähneeni valkokankaalla yhtä aitoa iloa. Henkilöiden kuvaaminen on dokumentin vahvuus. Turmaan johtaneita syitä käsitellään vain pintapuolisesti samoin kuin nosto-operaatioon liittyviä suunnitelmia. Hyvä niin. Onnettomuudessa ei sinänsä ole mitään tuntematonta, jota dokumentti voisi avata. Lajia tuntemattomalla katsojallakaan tuskin on mitään ongelmia seurata dokumenttia.

Takaisin pintaan on erittäin hienovarainen. Ohjaaja Juan Reina kertoo paljon materiaalia leikatun pois, koska tarkoitus ei missään vaiheessa ollut sensaatiohakuisuus. Yhtälailla poissaolollaan loistavat monissa amerikkalaisissa dokumenteissa nähdyt dramatisoinnit ja niin kutsutusta tositv:stä lainatut ilmaisukeinot. Kamera on vain paikalla, ei sen enempää tai vähempää. Monessa kohtaa dokumenttia huomasin ajattelevani, että joku toinen olisi dramatisoinut tämänkin kohdan. Kertojaääntä ei ole, eikä pinnan alla soi musiikki. Etenkin vedenalaiset kuvat ovat henkeäsalpaavan upeita. Ja avaavat osaltaan katsojalle jotain siitä, mikä saa ihmisen sukeltamaan tuollaisiin paikkoihin.

Sama eleettömyys koskee myös kaikkia operaatioon osallistuvia. Vakavia miehiä ja naisia, vähän hiljaisia. Puhuvat rauhallisesti ja täysin ilman minkäänlaista mahtailua. Kaikenlainen machoilu loistaa poissaolollaan eikä kyse ole mistään jännityksen etsijöistä. Heillä ei ole mitään tarvetta todistaa kenellekään mitään. Heidän on haettava ystävänsä pois luolasta. Itsensä, ystäviensä ja heidän omaistensa vuoksi. Katsojan on syytä muistaa, että britannialainen sukellusryhmä ei edes päässyt toisen menehtyneen luokse ja piti nosto-operaatiota täysin mahdottomana.

”En mä pidä itsenäni minään sankarina. Me vaan haettiin pojat kotiin”, yksi sukeltajista toteaa dokumentin lopussa. Jokainen kanssani dokumentin ensi-illassa istunut on varmasti eri mieltä.

Helsingin Sanomien kuukausiliitteen erinomainen artikkeli onnettomuudesta ja pelastusoperaatiosta: dynamic.hs.fi/2014/syvalla/

Takaisin pintaan -elokuva

Tagit: