King Kong on nähty elokuvateatterissa Skull Island mukaan lukien kahdeksan kertaa ja yhdeksäs on tulossa. Alkuperäinen vuoden 1933 mustavalkoinen elokuva on jo käsite, mutta jatko-osista ei montaa sanaa kannata sanoa. Viimeisimpänä yrittäjä Peter Jackson ohjasi oman versionsa – joka oli kohtuullisen uskollinen alkuperäiselle – Taru Sormusten Herrasta -trilogian jälkeen vuonna 2005. Menestys se ei ollut. Ylipitkä rakkauskirje ensimmäiselle elokuvalle kärsi liiallisesta pituudesta sekä päämäärättömyydestä. Itsetarkoituksellisen tuntuinen retroilu sekä digitaalihirviöiden mellastus keskenään ei kolahtanut ainakaan minulle.
Kong: Skull Island on huomattavasti tiukempi paketti leikatessaan koko New York -osuuden pois. Rohkeaa huomioiden, että jättiläisapina Empire State Buildingin katolla lentokoneiden lähestyessä on nimenomaan se kuva, jonka kaikki tunnistavat – riippumatta siitä, minkä version he ovat nähneet. Kong: Skull Island yksinkertaistaa tarinan ytimeensä, heittää mukaan muutamia timantinkovia näyttelijöitä ja keskittyy olennaiseen: näyttämään visuaalisesti upealta sortumatta efektikikkailuun.
Tuttuja tuntemattomia polkuja
Suurin ongelma Peter Jacksonin King Kongissa oli, että elokuva kestää lähes tunnin, ennen kuin nimihahmo astuu ruutuun. Kong: Skull Island väistää toiseen äärilaitaan. Kong nähdään lyhyesti jo elokuvan introssa, minkä jälkeen kootaan ripeästi kokoon saarelle lähtevä ryhmä sotilaita ja tutkijoita. Esitellään kaikki lyhyesti, pakataan kaikki helikoptereihin ja sitten se on menoa.
Juonen referoiminen ei ole mitenkään olennaista tässä ja kaava on joka tapauksessa se tuttu. Viidakossa on jotain vaarallista, eivätkä paikalle lähetetyt sotilaat tiedä, mitä heillä on vastassa. Heille on kerrottu jotain ihan muuta. Sotilaat ovat auttamatta alakynnessä. Joku ryhmässä tietää enemmän, mutta epämääräisistä syistä johtuen hän ei kerro tietojaan muille – ennen kuin on myöhäistä. Huomasiko lukija, että kuvailin tuossa vahingossa ensimmäistä Predatoria? Niinpä niin. Samalla kaavalla on tehty myös vaikkapa kaksi ensimmäistä Alienia. Pienillä variaatioilla vaikkapa Abyss ja lukemattomat muut. Ja niin edelleen. Tuttuna mausteena tällä kertaa upseeri, jonka ehdoton ja vankkumaton ratkaisu on tappaa ja tuhota, hinnalla millä hyvänsä. Muistaakseni pakkomielle hirviön tappamisesta on vahva teema eräässä kirjallisuuden klassikossa. Ja nipussa kelpo elokuvia.
Kong: Skull Island on ehdottomasti siitä paremmasta päästä. Ohjaus on sinänsä moitteetonta ja vaikka tarinan kulku on ennalta-arvattava, se tekee niistä muutamasta aidosti yllättävästä hetkestä sitäkin mehevämpiä. Henkilöhahmoilla on kaikilla oma taustatarinansa, jotka avaavat kunkin motivaatiota jossain määrin. Mistään draaman kaaresta ei kuitenkaan voida puhua, mutta muistetaan kuitenkin samalla, että viime kädessä kyseessä on elokuva jättiläisapinasta saarella, jossa elää lukuisia muitakin fysiikan laeista tai biologiasta piittaamattomia hirviöitä. Kovin syvällinen henkilödraama ei tällaiseen elokuvaan kuulu.
Samuel L. Jackson on tehnyt uran Samuel L. Jacksonin esittämisestä. Silmät leiskuvat Eversti Luutnantti Preston Packardina vihaa ja määrätietoisuutta kuten Pulp Fictionin tunnetuimmassa monologissa. Tom Hiddlestonin James Conrad on todennäköisesti ainoa, joka tietää, miten ohuet koko porukan mahdollisuudet selvitä elossa ovat. Brie Larson on mukana kuvaajana, muttei tutussa naispääosaroolissa King Kong -elokuvassa. Hatunnosto John C. Reillylle, joka irroittelee roolissaan oikein olan takaa. John Goodmanilta irtoaa tutkimusmatkan johtajan rooli ilman suurempaa yrittämistä, joskin vähäeleisemmin, kuin joskus aiemmin. Tietenkin John Goodman on yrittämättäkin parempi, kuin kuusi seuraavaa konkarinäyttelijää. Hahmot eivät ole paperinohuita, mutta eivät myöskään aivan viimeiseen saakka aitoja henkilöitä.
Show Me The Monkey!
Kong: Skull Islandin ohjaaja Jordan Vogt-Roberts kertoo elokuvan vaikuttimiksi muun muassa Platoonin ja Apocalypse.Now. Skull Island sijoittuu Vietnamin sodan viimeisiin päiviin ja tutkimusmatka alkaa käytännössä heti Amerikkalaisten vetäytyessä. Sijoittaminen 70-luvulle toimii monellakin tasolla. Yhtäältä sijoittaminen aikaan ennen toista maailmansotaa olisi johtanut melkoisiin haasteisiin lavastuksen, puvustuksen ja tekniikan osalta. Toisaalta sijoittaminen nykypäivään olisi ollut juonellisesti hankala – ja tutkimaton saari vuonna 2017 olisi hieman liikaa. Sitä paitsi soundtrack on aivan mahtava. Black Sabbath ja CCR vuorottelevat sinfoniaorkesterin kanssa.
Se, mistä pidin elokuvassa suunnattomasti oli visuaalinen kerronta. Cgi-efekteillä ei kikkailtu enempää, kuin oli täysin välttämätöntä, mutta kuvaus on hyper-tyyliteltyä. Kamera kiersi täysin järjettömistä kulmista ja jos olisin ottanut lasillisen joka kerta, kun hahmo näytettiin mustana silhuettina aurinkoa tai räjähdystä vasten, olisin kuollut puolessa välissä elokuvaa. Jos jostain on saatavissa upea kuva, niin kamera sinne, hidastus päälle – looginen tarinankerronta hiiteen. Siinä missä Zack Snyder (300, Batman v. Superman) käyttää hidastuksia korostaakseen väkivaltabalettia, Vogt-Roberts hidastaa korostaakseen hetkiä – tai ihan vaan siksi, että se näyttää pirun hyvältä. Suunnilleen kolmasosan elokuvasta voisi printata julisteiksi.
Kong: Skull Island on hyvää viihdettä ja huomattavasti parempi elokuva, kuin osasin odottaa. Joskus kannattaa mennä katsomaan jotain täysin suunnittelematta. Elokuva visuaalinen tyyli on lähes toisessa ääripäässä verrattuna muutama vuosi sitten nähtyyn Godzillaan (2014), jonka ohjasi dokumentaarisesta ja vähemmän siloitellusta tyylistään tunnettu Gareth Edwars (Rogue One: A Star Wars Story). Seuraavaksi King Kong ja Godzilla kohtaavat toisensa valkokankaalla vuonna 2020. Saa nähdä, mitä tapahtuu, kun hirviöiden lisäksi tyylilajit törmäävät yhteen.
Turha Kong: Skull Islandista on mitään syvällisempää merkitystä hakea. Se on erittäin pätevää viihdettä, jumalaisen kauniisti kuvattu – ja ennen kaikkea siinä on kerrostalon kokoinen apina läpsimässä helikoptereita taivaalta sekä hakkaamassa liskohirviöitä kokonaisella puunrungolla. Mitä muuta muka tarvitaan?
Kommentointi suljettu.