Elokuva-arvostelu - The Hateful Eight - The Weinstein Company

Tarantinon Kahdeksas

The Hateful Eight. Kahdeksan henkilöä suljettuna samaan tilaan. Kukaan ei luota toisiinsa. Kukaan välttämättä ole se, joka väittää olevansa. Lumimyrsky estää pakenemisen. Kuulostaako tutulta? Quentin Tarantino palaa kahdeksannella elokuvalla Reservoir Dogsin tunnelmiin.

Lumimyrskyn tullessa päälle kahdeksan henkilöä jää loukkuun saman katon alle. Alusta alkaen on selvää, etteivät kaikki tule selviämään elossa. Lisäksi kaikki eivät välttämättä ole se henkilö, joka väittää olevansa. Vaikka The Hateful Eight on nimellisesti western, se on kovin kaukana vaikkapa Sergio Leonen elokuvista. Esikuvia kunnioitetaan lainaamalla niiltä täysin häpeilemättä, ja kaikessa on ohjaajan oma leima. Soundtrackin on tehnyt itse Ennio Morricone. Kuitenkin viime kädessä Quentin Taranntinon kahdeksas elokuva on juuri se - Quentin Tarantinon elokuva. Hyvässä, pahassa ja rumassa.

The Hateful Eight
"No one to trust. Everyone to hate."

Elokuva alkaa lumisessa maisemassa vankkurien puskiessa eteenpäin. Palkkionmetsästäjä Majuri Marquis Warren (Samuel L. Jackson) saa kyydin itselleen ja kuljettamalleen kolmelle jäätyneelle ruumiille. Matka vie kohti Red Rockia, palkkiota lunastamaan. Vaunuissa on ennestään toinen palkkionmetsästäjä, John "The Hangman" Ruth (Kurt Russel), jolla on mukanaan niin ikään palkkion vuoksi Red Rockiin vietävä Daisy Domergue (Jennifer Jason Leigh). Toisin kuin Warrenin metsästämät, viimeksi mainittu on vielä elossa. Perässä tuleva lumimyrsky pitää huolta siitä, että perille ei tulla pääsemään ja kunhan joukko on täydennetty vielä yhdellä, vankkurit vedetään suojaan Minnien majataloon. Perillä odottavat edellisillä vankkureilla saapuneet suojaa etsineet, ja nimikon kahdeksikko on kasassa. Suljettuna samaan tilaan ja odottamassa, ketkä selviävät elossa myrskyn loppumiseen saakka. Kukin kertomassa tarinan siitä, kuka on ja miten on tänne joutunut - vaan kertooko kukaan totuutta?

Kovin paljoa enempää juonesta ei kannata sanoa. Ensimmäinen puolisko on Tarantinoa parhaimmillaan. Käytännössä koko elokuvan näyttämönä toimiva suuri tupa käy koko ajan ahtaammaksi kunkin henkilön taustojen auetessa. Osa henkilöistä tuntee toisensa ennestään, toisia yhdistää verinen historia tavalla, jota eivät itsekään aluksi tiedä. Ja niin edelleen. Tarantino on ottanut vanhoista westerneistä hahmon, jonka motiivit ovat alussa katsojalle epäselvät. Toisin kuin esikuvissaan, Hateful Eightissä ei ole sankareita ja näitä kyseenalaisia hahmoja on kahdeksan. Kaikki enemmän tai vähemmän luotaantyöntäviä.

Kokeneista näyttelijöistä - Russell, Jackson, Tim Roth, Jennifer Jason Leigh - Tarantino ottaa kaiken irti. Dialogi on tiukkaa ja henkilöhahmot taiteilevat persoonan ja karikatyyrin rajamailla. Demián Birchirin Bob on tosi lipämässä jälkimmäiseksi. Suomessa tuntemattomaksi jääneessä Justified -sarjassa ja sitä ennen The Shieldissä loistanut Walton Goggins nousee heittämällä isolle kankaalle. Ainoastaan Michael Madsen jää aavistuksen toimettomaksi. Hiljainen sivusta seuraava kovanaama jää liiankin sivuun.

The Hateful Eight

Ohjaus ja ennenkaikkea kuvaus on loistavaa työtä. Katsomossa on lähes yhtä kylmä, kuin valkokankaalla. Isolla linssillä lähikuvat ovat viiltäviä. Takassa rätisevän tulen lämmön melkein aistii ja ilmassa tuntuu leijuvan kevyt savun aromi. Pieni tila käytetään käsittämättömän tehokkaasti hyväksi.

Ongelma on Tarantinon vahvuus dialogin kirjoittajana. Juoni jää dialogin alle ja tempo kärsii. Dialogi on sitä itseään eli loistavaa ja juuri niin absurdin terävää, kuin Tarantino parhaimmillaan kirjoittaa. Tunnelma tiivistyy väistämätöntä räjähdystä kohti kunnes hengittäminenkin on vaikeaa. Valitettavasti mitään mysteeriä ei ole. Joko Hateful Eightin asetelman arvaa tai sitten ei. Mitään vihjeitä, jotka huomaisi toisella katselukerralla taikka mistä katsoja olisi voinut edes yrittää päätellä kuka kukin todella on, ei ole palapeliksi asti. Toista katselukertaa ei tarvita. Kun vyyhti sitten purkautuu ja takaumat paljastavat, mitä oikeasti tapahtui ennen elokuvan alkuhetkeä, suurta osaa yleisöstä ei kiinnosta. Ja eteenpäin pääseminen on kuin hevosettoman miehen lumessa kahlaamista.

The Hateful Eight
Isot linssit, leveä kuva

Tarantino on julkisesti puolustanut filmille kuvaamista digitaalisen sijaan, oli digitaalikamerasta etua taikka ei. Se, mistä on ollut vähemmän puhetta, on ettei Tarantino erityisemmin välitä digitaaliprojektiostakaan. Hänelle filmi on se formaatti, jolla elokuvat pitäisi kuvata ja jolla ne pitäisi esittää. The Hateful Eight vie ohjaajan ideologian niin pitkälle, että USA:ssa elokuvaa esitettiin Tarantinon vaatimuksesta analogiprojektorein 70mm filmiltä. Suurimpaan osaan näytöksiä tuotantoyhtiö joutui erikseen toimittamaan sopivan projektorin.

Niin, 2.76:1 kuvasuhde ja Ultra Panavision 70 -linssi. Ennen The Hateful Eightiä samoilla linsseillä on kuvattu elokuva viimeksi lähes viisikymmentä vuotta sitten. Voin arvailla, miten tärkeää Tarantinolle on ollut päästä kuvaamaan kirjaimellisesti samoilla linsseillä, kuin Ben-Hur ja Taistelu Ardenneilla. Kuva on niin leveä, että sen saaminen mahtumaan Finnkinon kankaalle vaatii ylimääräistä säätämistä. No, ainakin Kurt Russelin viikset mahtuvat kuvaan. Suomessa ei valitettavasti ole mahdollista nähdä alkuperäistä 70mm filmiltä näytettyä versiota elokuvasta, sillä Bio Rex - jossa on Suomen ainoa 70mm projektori - on remontissa. Seuraavaksi paras vaihtoehto eli elokuvan digitaalinen 4K-versio pyörii pääkaupunkiseudulla ainoastaan Sellossa tällä viikolla, joten sinne siis.

Elokuva on nimittäin kohtuuttoman kaunis. Leveästä kuvasta ja formaatin tuomasta tarkkuudesta otetaan kaikki irti. On kyse sitten ulkona kuvatuista otoista taikka lähikuvista, elokuva on hengästyttävää katsottavaa. Vaikka elokuva tapahtuu lähes kokonaisuudessaan samassa paikassa ja vieläpä samassa huoneessa, Tarantino ja luottokuvaajansa Robert Richardson löytävät kameran aina oikeaan paikkaan - joka ei välttämättä ole se ilmiselvin - sortumatta kikkailuun. Pelkästään silmiähivelevä kuvaus on riittävä syy katsoa tämä elokuvateatterissa. Parhaan kuvauksen Oscar pitäisi olla itsestäänselvyys.

Tarantino on Tarantino

Quentin Tarantinon uusi elokuva on aina tapaus. Herra kuuluu siihen pieneen joukkoon ohjaajia, joka saa käytännössä tehdä juuri sellaisen elokuvan, kuin sattuu haluamaan. Tämä ei ole pelkästään hyvä asia. The Hateful Eight on auttamatta liian pitkä 167 minuutin kestollaan. Enkä nyt tarkoita absoluuttista minuuttipituutta. Minun puolestani elokuva saa olla vaikka neljätuntinen, jos sisältö sen perustelee. The Hateful Eight on liian pitkä, koska sen rytmitys on pielessä eikä ja ohjaaja pitää omasta dialogistaan niin paljon, että ei mitä ilmeisimmin osaa leikata sitä. Yhden hahmon sanoessa "Let's slow it down. Let's slow it way down" olen itse valmis ampumaan ainakin puolet nimikahdeksikosta, jos sillä saisi lisää vauhtia.

The Hateful Eight

Näytöksestä kotiin päästyäni avasin television, jossa sattumalta pyöri Tarantinon aliarvostetuin elokuva Jackie Brown. Elokuva perustuu Elmore Leonardin kirjaan. Rytmitys oli aivan toista luokkaa ja vaikka Jackie Brown on vain 13 minuuttia lyhyempi (154 min), se tuntuu huomattavasti tiukemmalta paketilta. Rikotulla kerronnalla leikkivä ohjaajan läpimurto Pulp Fiction on saman pituinen eikä sekään tunnu kärsivän samasta mammuttitaudista, kuin Hateful Eight. Molempia aiemmin mainittuja yhdistää se, että vaikka käsikirjoitus on Tarantinon, tarina ei ole. Tarantinon taitoa dialogin kirjoittajana ei pidä väheksyä, mutta juonta hän ei tällä kertaa saa kulkemaan eteenpäin. Sama vaivasi osaa ohjaajan edellisestä elokuvasta Django Unchained ja Hateful Eightissä tilanne on vain pahentunut.

Hateful Eight on kokoelma hienoja palasia ja upeita kohtauksia, jotka eivät ihan kytkeydy toisiinsa niin kuin toivoisi. Kenties seuraavalla kerralla Quentin Tarantino kuuntelee jotakuta muutakin, kuin vain itseään.

Tagit: