Levyarvostelu - Jukka Perko Tritone: Dizzy - WJCD01

Mainio syntymäpäivälahja

Jukka Perko on tehnyt huippulevyn, joka koostuu hänen Dizzy Gillespien (1917-1993) big bändissä oppimistaan jazz-klassikoista. Levyllä kelpaa juhlistaa Dizzyn lokakuista 100-vuotissyntymäpäivää. Ulkomaalaiset, pankaapa paremmaksi!

Huittisten oma poika osasi jo nuorena Charlie Parkerinsa. Onnenkantamoinen alkoi Porijatseissa 1985, jolloin Perko oli vasta 18 vuotias. Trumpetisti Jon Faddis pongasi jameista Parkeria ilmiömäisesti jäljittelevän altistin ja suositteli häntä myöhemmin Dizzyn vuosina 1987 ja 1988 maailmaa kiertäneeseen big bändiin.

"Tekstivihkossa Perko kertoo ujon
huittislaisen maalaispojan
kiertueseikkailuista Dizzyn bändissä"

Levyn tekstivihkossa Perko kertoo ujon huittislaisen maalaispojan kiertueseikkailuista Dizzyn bändissä. Mielenkiintoisia tarinoita muusikoista, kiertue-elämästä ja kehityksestään ihmisenä ja muusikkona – sopivan sympaattisella itseironialla höystettynä. Kiertueet olivat Perkon jazz-yliopisto. Soittotaito parani ja Parkerin tilalle tuli oma persoonallinen tyyli.

Dizzy-levyllä Perko on valinnut soittokavereikseen basisti Antti Lötjösen ja rumpali Teppo Mäkysen, jotka kumpikin saavat mukavasti soolotilaa. Kaikki soittimiensa mestareita ja toisensa hyvin tuntevia. Nykyjazzarit säveltävät ja esittävät paljon omia kappaleitaan, mutta usein tulee tunne, että niistä vain harva kasvaa ikivihreäksi. Siksi on ilo kuulla sellaisia klassikoita kuin ´Round Midnight, A night in Tunisia, Lover Come Back to me ja Woody ´n´ You kolmikon mainioina uussovituksina. Eivätkä ne kuulosta yhtään kuluneilta. Soitto eteneekin mukavan irtonaisesti kuin livenä. Joissakin kappaleissa (esim. Woody ´n´ You) Perko yltyy jopa Ornette Coleman -henkisiin irroitteluihin.

Jazz on nykyisin niin kansainvälistä, että muusikoiden ja yhtyeiden kansallisuutta on vaikea arvata. Kuulas pohjoismainen soittotyyli kuitenkin tunnistetaan ja sitä arvostetaan maailmalla. Olin jopa kuulevinani Perkon trion hitaimmissa kappaleissa ja herkimmissä kohdissa tuota ihanaa suomalais-slaavilaista kaihoakin.

Nykykuulijalle tällainen trio-kokoonpano on ihan normaali, mutta vielä 1950-luvulla se oli harvinainen poikkeus. Vanhemman polven torvensoittajilla oli nimittäin kompissaan aina pianisti. Baritonisaksofonisti Gerry Mulligan perusti kuuluisuuteen nousseen pianottoman kvartetin, jossa basistin ja rumpalin lisäksi soitti toinenkin puhaltaja, trumpetisti tai pasunisti. Sonny Rollins innostui myös revittelemään tenorillaan 1950-luvun lopulla kolme ylittämätöntä trio-levyä, Way out west, Live at Villiage Vanguard ja The Freedom Suite. Vieläkin vallankumouksellisempaa pianotonta musiikkia teki muovialttoa soittava Ornette Coleman yhdessä trumpetisti Don Cherryn kera: The Shape of Jazz to Come ja Change of the Century. Kun vertailee näitä mestariteoksia ja Jukka Perkon uutuutta, voi vain todeta suomalaistrion kovan tason. Levy on äänitetty kahdessa päivässä Finvoxin studioilla Risto Hemmin varmoissa käsissä. Hifilaatua.

"Mutta miksi pianoton yhtye?"

Mutta miksi pianoton yhtye? Torvien, basson ja rumpusatsin roudaaminen soittopaikasta toiseen vielä onnistuu, mutta auta armias, jos pianisti haluaa oman soittimen mukaansa. Klassisessa musiikissa tällaisia täydellisyyden tavoittelijoita on tietysti ollut, mutta jazzissa ei tiettävästi. On siis tultava toimeen paikan päällä olevalla soittimella, joka huonoimmillaan on epävireinen. Hyvästä esimerkistä käy Horace Silverin piano levyllä A night at Birdland with the Art Blakey Quintet (1954).
Pianottomaan trioon on tietysti käytännön hankaluuksien lisäksi myös painavat musiikilliset syynsä, joiden analysointiin minulla ei valitettavasti ole pätevyyttä.

Toinenkin mielenkiintoinen ero 1950- ja 1960-lukujen modernistien ja nykysoittajien välillä on. Aikoinaan kappale aloitettiin melko prikulleen nuottien mukaisesti tunnistettavalla teemalla, ja sen jälkeen improvisoitiin. Kappale myös päätettiin teemaan. Toista on nykyisin. Aluksi harhaillaan sointuviidakossa, ja sitten jossain vaiheessa voidaan jopa soittaa kappaleen teema niin, että tyhmempikin sen tunnistaa. Perko soittaa klassikoiden teemat tunnistettavasti, mikä tässä yhteydessä plussaksi laskettakoon.

Kaikki tietävät Dizzyn maailmanluokan jazz-muusikoksi, mutta harva tietää Dizzyn vaikuttaneen merkittävästi myös helsinkiläiseen ravintolakulttuuriin. Juttu menee näin: Esko Linnavallin seurue halusi viedä Gillespien kunnon ruokapaikkaan. Sellainen oli ja on Ullanlinnassa sijaitseva Sea Horse, tuttavallisemmin Sikala. Sen paistetut silakat ja muut herkut tunnettiin hyvin ns. taiteellisissa gourmet-piireissä. Dizzy ihastui annokseen niin, että silakat syötyään marssi keittiöön ja pyysi lisää. Tästä lähtien talossa on tarjottu tuplasti tuhtimpi annos. Siihen kuuluu 16 halkopinon muotoon aseteltua voissa paistettua silakkaa muusin ja tilpehöörien kera. Kiitos Dizzy!

Teksti: 
Tagit: 

Kommentit

Pitipä pistää tilaukseen.