Metal Festival Sauna Open Air 8.-9.6. 2013

Sauna palaa, yleisö riemuitsee!

Aivan legendaarisen mahtava homma, kenties suomen paras musiikkitapahtuma Sauna Open Air on palannut välivuoden jälkeen kesäiselle kekkerikartalle! Tällä kertaa Tampereen keskustassa, Ratinan stadionilla järjestettävää heavy-ilotulitusta ei varsinkaan kotimaisen metallin ystävän kannattanut jättää väliin.

Miettikääpä, samana päivänä mahdollista nähdä Nightwish uuden hehkeän laulajansa kera, Stratovarius upean Nemesis-kiertueen fiiliksissä, Children of Bodom (COB) juuri tuoreen levyn julkaisseena ja mustana rässihevosena kivenkova tuoreen polven nousija Lost Society. Voiko kukaan enempää yhdeltä illalta toivoa? Ai ulkomaisia esiintyjiä, no lauantaina kyseisen diilin sai yksinoikeudella hoitaakseen Tukholmalainen synkän tunnelman taituri Opeth, mutta siitä lisää tuonnempana.

"Respasta käteen
työnnetään avainkortti
huoneeseen 666."

Toimittaja saapuu Tampereelle jo hyvissä ajoin aamupäivällä ja ilmeisesti hotellin vastaanottokin aavistaa että öykkämöykkää on tämä kaveri menossa kuuntelemaan. Respasta nimittäin käteen työnnetään vihjaavasti avainkortti huoneeseen numero 666, no tattista vaan. Koska edes tapahtuman pressialue ei ole vielä auki, päätän startata visiittini oikeaoppisesti lähimmän levykaupan tarjonnan tarkastamisella. Myönnettäköön että mielessä kiiltelee uutukaisen COB-levyn vinyyliversio, koska sitkeimmille festarivieraille on illan mittaan luvassa signeeraustuokiot Bodomin, Stratovariuksen sekä Nightwishin kanssa. Vaikka paikallisesta musiikkiliikkeestä kattava LP-valikoima löytyykin jää kyseinen teos silti haaveeksi, sillä tarjolla on vain CD-mallin levytettä. Onneksi wanhana kehäkettuna varasin matkaan nipun aiempien albumien kansia.

Ratina on Saunan kaltaisen massatapahtuman pitopaikaksi likimain täydellinen paikka, niin sijaintinsa kuin muunkin toimivuuden puolesta. Ei aiempien vuosien keuhkoihin ja kameroihin tunkeutuvaa hiekkapölyä, tai turhaa kävelyä paikasta toiseen. Nyt kaikki monipuoliset oheisaktiviteetit, ruokapaikat ja lavat ovat siististi nipussa, alueen säilyessä kuitenkin väljänä ja viihtyisänä. Erityiskiitoksen ansaitsevat (siis kerrankin) toilettijärjestelyt, sillä stadionin kiinteät wc-tilat ovat yleisön käytössä (kentän laidalle sijoitetun Bajamaja-rivistön lisäksi). Käsienpesumahdollisuus on nimittäin ihan mukava asia ja vieläpä ilman jonottelua (minua eivät muutenkaan Bajamajat houkuttele, ennen kuin kehon nestetaso yltää vähintään kaulaan asti).

Rolf Pilve, Stratovarius

Fiksun alueen lisäksi huomio kiinnittyy siihen, että paikalta puuttuu tyystin perinteisten kesäfestareiden säälin sekaisia tunteita aiheuttavat teinikänniörveltäjät. Vaikuttaa oikeasti siltä että kyseessä on hyvinkin vahvasti musiikin ystävien tapahtuma, jonne pystyy hyvällä omallatunnolla ottamaan vaikka jälkikasvunsa mukaan. Anniskelualueista johtuen ihan puhtaasta perhetapahtumasta ei ehkä vielä voitane puhua, mutta varsin esimerkillisesti organisoidusta happeningista kuitenkin.

Alueen toiminta starttaa jo ennen varsinaista keikkarupeamaa, aiemmin mainitulla Bodomin nimikirjoitusten jakosessiolla. Signeerauksia himoitseva runsaahko fanijoukko kerääntyy siistiin jonoon alta aikayksikön. Vaikka bändi saapuukin tussien jatkeeksi hieman myöhässä, malttaa nuoriso (ja minä) rauhallisesti odottaa vuoroaan. Signeerausrumba sujuu itse asiassa yllättävän joutuisasti hyväntuulisen miehistön rupatellessa faneilleen.

Egokills
Kaksi lavaa, yksi yleisö

Päälavalla Stratovariuksen Rolf Pilven vielä tsekatessa rumpusoundeja, aloittaa Egokills pienemmällä Inferno-stagella päivän esiintymiskarnevaalin. Yhtye on itselleni uusi tuttavuus, mutta vaikuttaa kohtuu mielenkiintoiselta ja tutustumisen väärtiltä tapaukselta. Egokillsin musiikkia voisi luonnehtia jonkinlaiseksi hippi-metalliksi, jossa on asennetta keskimääräistä enemmän. Kaikesta näkee että treenikämpällä on viihdytty, eikä aloittelijoista ole ulkoisen olemuksenkaan (lue: iän) perusteella kysymys. Positiivinen aloitus päivälle, josta rynnin kamerat (huomaa monikko) iloisesti keikkuen päälavan luo, jotten vahingossakaan missaa Straton esiintymisen alkua.

Lauri Porra ja Jens Johansson, Stratovarius

Mahtipontisen intron saattelemana Timo Kotipellon luotsaama melodisen metallin pioneeriryhmä saa kansan imeytymään stadionalueelle kuin taikaiskusta. Yhtye paitsi kuulostaa hyvältä, myös näyttää energiseltä. Suurin syy tähän on tuoreen rumpalimestari Rolfin kellontarkasti takomat tahdit, sekä kosketinsoittaja Jens Johanssonin työvälineen etukulmiin asennetut valaistut kumiankat. Basisti Lauri Porran klassisen upea farkkurotsi merkkeineen kaikkineen lyö sen viimeisen vakuuttavuuden naulan paikoilleen. Hieno bändi ja loistava biisilista, josta löytyy niin uutta kuin vanhaakin tuotantoa. Tarttuva ja laaja kappalemateriaali on ehdottomasti yksi Straton vahvuuksista, virtuoosimaisten soittosuoritusten lisäksi. Tässä bändissä on edelleen tyyliä.

Silke Yli-Sirniö, Nuclear Blast

Kahden lavan välinen aikataulutus on tänä vuonna tehty niin saumattoman tauottomaksi, että jos päivän aikana meinaa muita turhanpäiväisempiä aktiviteetteja harrastaa (kuten vaikka syömistä), niin joku bändi on pakko jättää väliin. Itse päätän uhrata seuraavan Bloodred Hourglassin esiintymisen Nuclear Blast -promoottori Silke Yli-Sirniön kanssa rupatteluun. Todella ystävällinen ja aina hyväntuulinen lady on tänään paikalla huolehtimassa ”lost boyseistaan” (Lost Society). Tässä kohtaa havaitsen että aurinkovoidepullo jäi siis sittenkin kotiin, olkapäiden alkaessa punoittaa kesäisessä paahteessa iloisesti.

Vaikka ruokapuoli saakin vielä odottaa, on nestetasapainosta näissä olosuhteissa pakko huolehtia hyvin. Nyt kaikki ajattelevat että siellä se journalisti vetää olutta kaksin käsin ”nesteytykseen” vedoten ja kirjoittaa vasurilla mitä mieleen juolahtaa. Ei kuulkaa sinne päinkään. Jos elämä on jotain opettanut niin ainakin sen, että on kaksi asiaa joiden kanssa alkoholi ei kerta kaikkiaan sovi yhteen. Toinen on vinyylisoittimet ja toinen on kamerakalusto. Näistä kumpi tahansa yhdistettynä promillevirvokkeisiin, aiheuttaa liian helposti sirpaleita ja isoja laskuja.

Lost Society

Kello rientää kun on mukavaa ja lienee aika tarkastaa Bodomjärven lapsosten nykyinen keikkakunto. COB:n miehistö vaikuttaa nauttivan fiiliksestä yleisön tapaan ja positiivinen vuorovaikutus on käsin kosketeltavaa alkuriffistä lähtien. Tutkapari Laiho & Latvala temppuilevat kitaroiden varsissa vanhaan malliin ja alkuvuosien hittejä kuullaan itse asiassa yllättävänkin paljon, josta en toki ole ollenkaan pahoillani. Ehkä vain odotin kuulevani uuden levyn materiaalia enemmänkin. Joka tapauksessa lukuisia bändin keikkoja vuosien varrella nähneenä, voin käsi sydämellä sanoa että tunnelmaltaan tämä oli ilman epäilystäkään kaikkien aikojen paras!

Ja taas juostaan pikkulavan suuntaan. Bodomin viimeisten tahtien vielä soidessa, tajuan Lost Societyn jo aloittelevan omaa osuuttaan. Tätä settiä en jättäisi väliin mistään hinnasta (tai summan pitäisi ainakin olla varsin huomattava), sen verran upean debyyttialbumin nuoret Jyväskylän headbangerit tiskille keväänkorvalla iskivät. Jo purkitteelta kuuli että nyt mennään puhtaalla rässäämisen riemulla pitkälle. Ei nuoleskellen eikä tilipussia laskeskellen, vaan aidolla taidolla ja iloisella bay area -fiiliksellä, joka pitää tietysti kokea juuri livenä. Eivätkä tuota juniorit pettymystä. Näin timmi killeririffien viljely, letin pyörittäminen ja varsilenkkarien vilauttelu jaksaa riemastuttaa aina. Toivottavasti yhtye saa säilytettyä viattoman intonsa vielä pitkään, sillä tästä bändistä kuulemme varmasti lisää. Vai pitäisikö edellä mainittu muotoilla lavarekvisiittaan viitaten että ”perästä kuuluu”. Päivän riemukkain ja estottomin esiintyminen.

Alexi Laiho, Children of Bodom
Ruotsalaisilla miedommat löylyt

Kotimaisen rintaman rikkoo seuraavana päälavalle kapuava Opeth. Tunnustan että valtaosa bändin levyistä on itselleni ollut turhankin vaikeita tapauksia, mutta silti odotin tältä yhtyeeltä jonkin verran enemmän kuin mitä Ruotsin tuliaisina on tällä kertaa jaossa. Tai ehkä äskeinen Lost Societyn riemupläjäys vain saa Opethin tunnelma metallin tuntumaan normaalia uneliaammalta. Tosifanit kuitenkin vaikuttavat nauttivan esityksestä ja saatiinhan yleisön ja miehistön välille kunnon jääkiekkoon liittyvä huutokilpailukin aikaiseksi, joten ei tämä visiitti ihan hukkaan mennyt.

Havahdun kauheaan huomioon. Olen missannut Stratovariuksen nimmarisession ja Nightwishinkin vastaavaan on jo aivan hillitön jono. Ääääh olkoon, raahaudun kameroineni pikkulavalle tsekkaamaan Finntrollin (aloituskuva) esittämän peikkometallin säveliä ja tuoreen suippokorva-lookin. Kelpo esitykseltä kuulostaa ja paketti on hiottu tyylikkääksi, mutta hämärämpi esiintymisajankohta auttaisi oikean tunnelman luomisessa. Suomen kesäilta on kuitenkin valoisa, joten näillä mennään.

Opeth

Vuorossa illan pääesiintyjä Nightwish, jonka uutta vokalistia en ole livenä aiemmin nähnytkään. Hollantilainen Floor Jansen on aiemmin tuttu lähinnä After Forever -yhtyeen tuotoksien kautta (aika mielenkiintoista, että Flooria ei tietääkseni ole vieläkään virallisesti kiinnitetty Anetten paikalle). Lavarekvisiitta näyttää olevan Anetten aikaisella mallilla, mutta kun Jansen vihdoin kiemurtelee mustassa nahkapuvussaan lavalle mikrofonin eteen, on minulla muiden kollegoideni tapaan leuassa ja kameroissa pitelemistä.

Floor Jansen, Nightwish

Voinen koko miespuolisen yleisön kanssa kuorossa sanoa (ennen ensimmäisenkään nuotin kuulemista) että valinta on osunut täysin oikeaan laulajattareen. Floor kyllä tietää selvästi mistä naruista nykiä ja sulavan liikehdinnän ohella letti pyörii lavalla erittäin mallikkaasti. Kaiken kruunuksi säveltarkkuus on kohdillaan ja ääni muutenkin kappaleisiin loistavasti istuva. Vaikka koko bändi tekee mainion suorituksen ja pyroteknikot laskevat tyytyväisinä tilipussejaan, niin uusi laulaja varastaa shown melko totaalisesti, mikä on varmasti koko yhtyeen tulevaisuutta ajatellen vain hyvä asia.

Loppua kohti pieni mammuttitauti alkaa vaikeimpien teosten kohdalla ehkä hiipiä jo katsomoon ja herää kysymys että mahtaako ”yö-vichy” olla kohta jo liiankin mahtipontinen, teatraalinen ja epärockyhtyemäinen instituutio? Mahdotonta sanoa, mutta ei ihan vielä ainakaan. Tämä on täydellistä melodisen oopperametallin juhlaa ja upea päätös päivälle.

Jukka Nevalainen, Nightwish

Ilman epäilyksen häivää totean kokeneeni juuri yhden kirkkaimmista festarielämyksistä miesmuistiin. Samalle viivalle pääsee oikeastaan vain Hämeenlinnan Giants of Rock vuonna 1989, jossa Anthrax State of Euphoria -kiertueellaan näytti muille kaapin paikan, Suicidal Tendencies (tai oikeastaan järjestysmiehet) metsästivät pullolla basistia heittänyttä valopäätä yleisön joukosta, Stone esitteli legendaarista thrash-osaamistaan ja kevyempää rock tarjontaa puolusti tanskalainen DAD (tuolloin vielä Disneyland After Dark nimellä).

Ratinan kaiuttimien hiljennyttyä päätän vihdoinkin etsiä sitä syötävää, joten suunta kohti keskustaa ja kaupungin herkullisinta pizzeriaa metsästämään. Näin hienon päivän päätteeksi pizzalautasellekin kelpaa vain ja ainoastaan paras.

PS. Ihmettelet ehkä että minnekäs se Saunan sunnuntaipäivä ja Ghost Voyage, Stam1na, Omnium Gatherum, Hardcore Superstar, Crashdïet, Sabaton, Hatebreed sekä Volbeat katosivat? No koko viikonlopun kestävästä bändi-ilotulituksesta kunnialla suoriutumiseen olen auttamatta jo liian vanha, joten valitsin visiittipäiväksi vain tämän omaan makuuni herkullisemmalta vaikuttaneen lauantain. Kiitos Jaana ja koko PartySan Production oy, hienosti hoidetusta työstä. Jopa järjestysmiehet olivat todella ystävällisiä ja kohteliaita… ja se on jo jotakin!

Floor Jansen, Nightwish

www.sauna-open-air.fi

Teksti: 
Kuvat: 
Riku Hakala
Tagit: