Marraskuu studiossa: rock-kappaleen tie aihiosta julkaisuksi

Erään kappaleen tarina - Marraskuu: Tie

Rocklevyn tekemistä on verrattu tukkisavottaan. Lasken itseni harrastajaksi, mutta siitä, millainen työmäärä on saattaa idea kappaleeksi, minulla ei ollut mitään tietoa. Kunniakseni pääsin seuraamaan, kun rock-yhtye Marraskuu työsti kappaleensa Tie demosta julkaisuun. Hikeä, verta ja vähän kyyneliäkin.

Lasken itseni musiikin kuluttajaksi. Lisäksi olen kohta nelikymppisenä niitä dinosauruksia, jotka edelleen ostava levyjä, kunhan niitä vain julkaistaan. Usein sekä CD:nä, että vinyylinä. Toisaalta koska en itse soita mitään, minulla ei ole todellista ymmärrystä siitä, mitä vaaditaan, kun kappale saatetaan ajatuksesta demon kautta valmiiksi. Kunniakseni Marraskuu päästi minut kanssaan studioon äänittäessään kappalettaan Tie. Alun perin puhtaaksi studioraportiksi suunnitellusta jutusta tuli jotain muuta.


Marraskuu - Markus Vainio

”Multa tulee lujaa”

Alkuilta helmikuussa. Minulle on luvattu pääsy seuraamaan Marraskuuta studiossa. Ihan helppoa se ei ollut. Bändi on koottu kaikessa hiljaisuudessa eikä tulevista julkaisusuunnitelmista ole paljoa puhuttu. Ennen kaikkea studiossa ollaan äänittämässä ekaa singleä, ei antamassa haastattelua tai poseeraamassa kameralle. Lienee historian ensimmäinen kerta, kun ”mä en ole mikään ammattitoimittaja” avaa oven. Lupaan olla hiljaa kuin huonekasvi ja pysyä kamerani kanssa poissa tieltä.

Tänään äänitetään rummut, joiden viritystä Markus tarkistaa. Tarkkaamon puolella äänittäjä Harri kääntelee säätimiä, joista minä en käsitä mitään. Mikitystä pitää tarkistaa Markuksen raskaille kourille sopivaksi. ”Multa tulee lujaa”, hän itse kuittaa. Raskaalla groovella, se on Markus rummuissa. Tsekki on valmis, luvassa on tauko ja minä lähden käymään kotona. Markus on tulossa soittamaan rummut vasta myöhemmin illalla.

Kahta tuntia myöhemmin olemme taas studiolla. Jukkis soitti kappaleen bassoraidat poissa ollessani – poikkeuksellisesti ennen rumpuja. Kiroan aikataulujani. Tyytyväinen basisti makaa tarkkaamon toisella sohvalla. Kitaristi Anssi näppäilee kitaraansa. Harri ja Mara kuuntelevat bassoraitaa tarkkaamon monitoreista. Molempia hymyilyttää. Jukkis on soittanut helvetin hyvin. Niinhän tuo aina. Rumpujen vuoro. Markus veikkailee, että raita on tunnissa soitettu. Hän on tyytyväinen, että pääsee soittamaan valmiin bassoraidan kanssa. Kappaletta on työstetty melkein vuosi.

Demonauha pyörimään tarkkaamoon ja Markus alkaa takomaan klikin kanssa aihiosta biisiä todeksi. Mara ja Anssi repeävät leveään virneeseen heti ensitahdeista. ”Helvetin hyvää ajoa”. Biisi muutaman kerran kokonaan läpi ja sitten alkaa mahdollisuuksien tutkiminen. Erilaisia ratkaisuja kokeillaan. Välillä soitetaan osia kappaleesta. Rockin historia putoilee varpaille. ”Olisko sellaista Appetite For Destructiona tohon”. ”Anna mä kokeilen yhtä jazz-juttua”. Jälkimmäinen kommentti aiheuttaa hallitsematonta repeilyä tarkkaamossa. Mikä toimisi muiden raitojen kanssa? Ja niin edelleen. Sitten taas koko kappaletta läpi. Kokonaisuutta haetaan. Markus käy välillä käy kuuntelemassa oton tarkkaamossa ja palaa taas rumpujen taakse.


Marraskuu - Martti Saarinen

Studiokomedialtakaan ei vältytä. Välillä Markus lähtee myöhässä mukaan. Välillä puolestaan klikki ei pysy rumpalin tahdissa. Markus saa ohjeita soittaa aksentteja tiettyihin kohtiin kappaleen sanoitusta ja nakuttaa ne paikalleen. Ja huomauttaa sen jälkeen, että hän ei tosin kuule luureistaan tarkkaamon puolella soivaa lauluraitaa, mutta hyvä jos meni kohdalleen. Vaikka ottoja vedetään useita, kaikenlaista kikkailua vältetään. Soiton täytyy pysyä elävänä.

Sitten Markus vetää koko kappaleen pari kertaa talteen ja se on siinä. Rummut tuomitaan valmiiksi. Lyömäsoitintaitelijan käsi on rakoilla soittamisesta ja mies itse on likomärkä hiestä. Mara, Anssi ja Jukkis poistuvat studiosta. Luulen Markuksenkin tekevän lähtöä, mutta oven mennessä kiinni muiden takana hän toteaa Harrille ”Otetaan vielä pari kertaa”. Muutama kova veto ja Markuskin on tyytyväinen. Soittajan kämmenistä tihkuu verta. Harri ilmoittaa samoin, että ei tarvitse soittaa enempää. Rumpuja on tahkottu kaksi ja puoli tuntia. Kappaleen pohja - basso ja rummut - on nyt koossa.


Marraskuu - Anssi Uusisilta -kitaristi bassossa
”Toi on jo Maidenia”

Seuraava päivä, vuorossa sähkökitarat. Tapaan leveästi hymyilevän Markuksen studion ovella. Harri on miksannut rumpuja aiemmin samana päivänä ja kuulostaa ”perkeleen hyvältä”, kuulemma. Alhaalla Anssi soittaa sähkökitaraa narulle. Tai no, kovalevylle, tänä päivänä. Oi aikoja. Kitararaitaa säädetään urakalla. Kommentit lentävät. ”Pitäisikö tuon jäädä soimaan tuossa?”, ”Toi on jo aika Maidenia.” Kappaleeseen on tulossa vielä akustinen kitara ja koskettimet. Sekä kitarasoolo. Nekin pitää huomioida.

Kuulokkeet päässä ja kitara kädessä Anssi näyttää katoavan jonnekin toisaalle. Minun pyörimistäni kitaristi ei huomaa, vaan antaa soida. Sormet kiitävät Gibsonilla. Tunti ja toinen katoavat itsestään. Kuuntelisin enemmän kuin mielelläni Anssin soittoa vaikka seuraavaan aamuun, mutta minulta loppuu aika. Perheellisen velvoitteita. Alan pitää bändistä ja käsittämättömästä energiasta, mikä studiossa leijailee. Ehdin kuulla koko kitararaidan ennen lähtöäni, mutta soolo on vielä soittamatta. Poistun vähin äänin. Seuraavana aamuna kuulen Markukselta, että minua oli kaivattu illan aikana. ”Mitä ei kai se nyt vielä lähtenyt himaan?”. Hymyilyttää. Edellisen päivän kankeudesta ei ole mitään jäljellä.

”Nyt ei lähde”

Uusi päivä studiolla. Tänään on Maran vuoro ja työn alla akustinen kitara sekä laulu. Koskettimet odottavat soittajan paluuta dominikaanisen lämmöstä. Mara istuu tuolille ja kokeilee laulua. Tavanomaisesta poiketen Mara vetää tarkkaamossa. Elävää saundia ja otetta hakemassa. Pohtimista, että missä määrin muut raidat vuotavat tarkkaamon monitoreista mikkiin ja edelleen lauluraidalle. Harri lupaa velhoilla ylimääräiset äänet pois, jos lauluraita on kohdallaan tarkkaamossa vedettynä.


Marraskuu - keskellä laulaja Martti Saarinen

Laulusta ei vaan tahdo tulla ehjää vetoa. Demolle Mara on vetänyt ns. helvetin hyvin ja nyt mies ei ole tyytyväinen. Tosin ainoa kriittinen kommentoija on Mara itse. Oikeasti kaveri vetää edelleen ns. helvetin hyvin. Luulen huomaavani kokeneessa esiintyjässä paineita. Marraskuu on hänelle ilmeisen tärkeä. Kun laulu ei Maran mielestä lähde, kokeillaan akustista kitaraa. Soitto kyllä sujuu, mutta monella keikalla kulkenut kitara ei ole parhaassa vedossa. Keravan Intro Music vilahtaa keskustelussa, josko lainaisivat ”jotain Martinin kitaraa”. Sitten ilmenee, että myöhemmin tänään olisi mahdollista lainata Martinia eräältä harrastajalta. Laulu ei lähde, sopivaa kitaraa ei ole paikalla ja artisteilla on nälkä. Suuntaamme läheiseen lounaspaikkaan, vaikka lounasaika on jo kaukana takana.


Marraskuu
Miksi Marraskuu?

Lounaalla kysyn Maralta varovasti, että miksi Marraskuu. Miksi tämä bändi ja tämä biisi. Mistä kaikki alkoi ja miten tähän on tultu? Mara miettii hetken. ”Varsinaisesti tämä lähti siitä, kun me tehtiin Markuksen kanssa biisejä ja tekstejä mun silloin suunnitelmissa olleelle soololevylle. Anssi tuli mukaan yhteisen kontaktin kautta käytännössä ennen kuin ehdittiin edes aloittaa, ja ekan kerran yhdessä soittaessa aikeet soololevystä haudattiin. Me todettiin kaikki, että bändi on sitä, mitä me halutaan tehdä.” Jukkis pyydettiin mukaan sen jälkeen, kun Mara ja Markus kuulivat basistia soittamassa. Vaikutus oli molempiin sitä luokkaa, että Jukkista ei pyydetty koesoittoon. Vaan suoraan mukaan. ”Siellä me oltiin molemmat leuka lattialla, kun kuunneltiin Jukkista Oinasmaan muistotilaisuudessa. Markus vielä tunsi Jukkiksen ennestään, niin ei siinä paljoa tarvinnut miettiä”, Mara toteaa. Kosketinsoittaja Aki, jota en ole vielä tavannut, koska herra lomailee toisella puolen maapalloa, tuli mukaan myöhemmin. Sen enempää Mara kuin Markuskaan ei muista miten tai kuka Akin nimen otti ensimmäisenä esille. Kokenut soittaja oli ennestään tuttu. Molemmat ovat kuitenkin ilmeisen tyytyväisiä, että Aki päätti liittyä mukaan. Minä olen pistänyt merkille, kuinka usein joku bändistä on sanonut studiossa ”Tähän tarvittaisiin nyt Aki Rätyä”. Bändi tuntuu arvostavan kiipparistiaan todella paljon

Entä tämä biisi ja tuleeko tästä ensimmäinen julkaisu? ”Ensimmäinen julkaisu, ehkä. Ei tänä päivänä oikein voi puhua singleistä. Sanotaan nyt vaikka niin, että tämä on vahva ehdokas ensimmäiseksi, mutta työn alla on pari muutakin”. Tie on ensimmäisiä kappaleita, joista Marraskuu teki demon. Se on myös kappale, jota on tehty yhdessä bändinä. ”Pakko tässä on miettiä, että mikä on se ensimmäinen biisi, koska se tulee olemaan biisi, jolla me tavallaan esitellään itsemme. Meidän kappaleissa tämä on siitä kitaravetoisemmasta laidasta ja sopisi siksi hyvin”, Mara toteaa. ”Myöhemmin olisi sitten tilaa vähän yllättävämmille vedoille. Meillä kun tuo tyylilaji ei ole tarpeettoman tiukka, kun kappaleita tehdään”.

"Seuraa varttitunnin
komediatauko. Maran
silmät syttyvät
innostuksesta."

”Tässäkö sä laulat?”

Takaisin studioon. Muusikot saattoivat ottaa kahvit studion viereisessä baarissa. Lattialle on ilmestynyt musta kitaralaatikko. Sisällä olevassa sähköakustisessa lukee Martin. Mara nostaa kunnioittavasti lainatyökalun ylös ja alkaa tapailla kappaletta. Seuraa varttitunnin komediatauko. Maran silmät syttyvät innostuksesta. Minäkin puurokorva erotan, että kitara soi jumalaisen kauniisti. Markus ja Jukkis repeävät nauruun ja ylistyssanat alkavat virrata. Harri juoksee ovesta sisään todeten, että ”jumalauta se saundaa hyvältä tonne vessaan saakka”. Hetkeen äänittämisestä ei tule mitään, kun Mara ihailee sylissään lepäävää kitaraa ja antaa soida. Minulla on erityisen hauskaa, koska tunnistan koko porukan vilpittömän riehaantumisen. Minulla on ollut sama fiilis muun muassa viime kesänä uuden levysoittimeni kanssa. Ja lukemattomia kertoja ennen sitä. Hifiharrastajat ja muusikot, sukulaissieluja. Molemmat arvostavat kaunista ääntä.

Kitara johtoon, toinen mikki kitaran eteen ja Mara koppiin. Bändi päättää kokeilla saundia ilman plektraa. Sen verran kauniisti käyttöön saatu kitara soi. Sitten kokeillaan plektralla. Sekään ei tunnu olevan juuri se, mitä haetaan. Sormin soitettu uhkaa kadota sähkökitaran alle. Plektralla akustiseen tulee tarpeettoman paljon atakkia. Käy sähkökitaran ja kuulijan päälle. Lopulta oikea ratkaisu löytyy pehmeästä plektrasta. Muutama otto ja raita on paketissa.

Uusi yritys laulun kanssa, edelleen tarkkaamon puolella. Mara laulaa edelleen helvetin hyvin kaikkien muiden, paitsi itsensä mielestä. Demolaulun kova veto vaivaa. Sitten taas säädetään. ”Oliko vähän Neumannia äsken? Otetaan uusiksi.” Välillä imitoidaan Kirkaa - pelottavan hyvin. Sanoitustakin tarkistetaan. Nyansseja. Muutama kohta tekstissä teettää päänvaivaa. Nyt, kun kappaletta louhitaan julkaisukuntoon, kaikesta tulee lopullista. Kohta ei ole enää demoa tai liveä, jota voi muuttaa. Tästä tulee se versio, joka annetaan maailmalle. Jukkis huomauttaa homman menevän liiankin hinkkaamiseksi, mitä koko bändi haluaa välttää. Markus on samaa mieltä.


Marraskuu ja best fingers in the business.

Toimittaja-huonekasvina yritän pysyä hiljaa. Ei onnistu, ja Jukkis näyttää minulle virnistäen ovea. Täysin vitsillä, mutta minä kävelen ulos, kunnioituksesta. Mietin, että ei Mara hiero tuota diivaillakseen. Hän uskoo pystyvänsä parempaan eikä anna itselleen tuumaakaan periksi. Tässä bändissä kaikki antavat kaikkensa. Muutkin poistuvat huoneesta ja jätämme Maran vetämään lauluraitaa yksin Harrin kanssa.

Palatessamme menee paremmin. Mara istuu sohvalla ja kuuntelee edellisiä ottoja. Alkaa sujua. Ehkä se on se muutama huikka vissyä, joka avasi hermoja. Muusikot. Huomaan kappaleen alkavan kasvaa kiinni minuun, vaikka olen ollut vain kuulemassa sitä. En uskalla ajatella, mikä tunne bändin jäsenillä on – he ovat tekemässä tätä, omaansa.

Ulkona on jo pimeää, kun kiitän bändiä siitä, että sain olla paikalla ja poistun. Minulla on ollut ihan helvetin hauskaa. Ennen puolta yötä Markukselta tulee tekstiviesti. Laulu on purkissa.


Marraskuu - Aki Räty

”Vedäkssää kertseihin jotain Hammondia vai?”

Seuraava viikko. Vuorossa on koskettimet. ”Ottaako toimittaja viiniä?”, kysyy Aki kosketinsoittimensa takaa. Pidän herrasta välittömästi. Kosketinkuvioiden haeskelu alkaa tyhjästä, sillä alkuperäisellä demolla ei ole koskettimia lainkaan. Aki alkaa väläytellä erilaisia vaihtoehtoja. Osa erinomaisia, osa hervottoman hauskoja. Kommentit lähtevät tutut lennokkaasti. ”Joo ei, Hietamäki kääntyy himassaan”. ”Mähän mietin tähän sellaista Twin Peaksia”. Armotonta sovitusta ja kokeilua eri soundeilla. Pianoa, hammondia. Aki pudottelee erilaisia toinen toistaan parempia kosketinkuvioita kappaleeseen samaa tahtia bändin musiikillisten viittausten kanssa. Yksi kuvio kuulostaa todella hyvältä, mutta Aki jatkaa siitä sujuvasti HIM:in Join Me -hittiin. Ja seuraava idea…

Alkaa miettiminen, mikä palvelee koko kappaletta parhaiten. Kohtuuttoman komea kosketinkuvio saa kyytiä, kun se ottaisi liikaa tilaa. Välillä Akin soittaminen on rock-pianoa parhaimmillaan. Sohvalla Jukkis ja Mara repeävät kerta toisensa jälkeen Akin improvisoinnille. Alan ymmärtää, miksi Dominikaanisessa lomaillutta Akia on kaivattu. Todella paljon. Sen lisäksi, että Aki on upea koomikko veivatessaan rokin klassikoita puolivahingossa ottojen perään. ”Procol Harumia? -Itseasiassa Bachia, mutta sama kappale.” Kappale alkaa saada uutta muotoa, kun hienovaraiset, mutta elintärkeät koskettimet löytävät paikkansa.


Marraskuu - Aki Räty

Kappale teettää töitä. Sovitusta hiotaan urakalla. C-osa ei luonnistuakseen. Aki kuittaa puolitosissaan kohdan olevan sovitettu väärin. Harri ottaa kitaran ja alkaa näppäillä Akille vaihtoehtoja, joita kokeilla. Parikymmentä vuotta sitten Harri soitti koko kylän kitaristit suohon. Näyttää instrumentti pysyvän vieläkin kädessä. Yhteisymmärrys löytyy ja C-osakin saadaan sovitettua. Nyt kappale pitää vielä saada soitettua kokonaan. Siinä ei lopulta kokeneelta soittajalta kauaa mene. Sitten on vielä taustalaulujen vuoro ja Aki kävelee mikin taakse.

Soolo tarkoittaa kitarasooloa

Mara kertoo, että Marraskuu ei ole edes ajatuksen tasolla ”Saarinen yhtyeineen”. Siis se tyypillinen nokkamies ja hänen yhtyeensä. Bändiä studiossa seuranneena uskon tämän täysin. Riippumatta siitä, kenen vuoro oli soittaa, kaikilla oli mielipiteensä. Tarkoittamatta mitään huutokakofoniaa, vaan ratkaisuja mietittiin sekä kokeiltiin - ja hylättiin - yhdessä. Yhtyeenä. Bändin jäsenten äänessä kuului kunnioitus toisiaan kohtaan soittajina ja tyyppeinä. Ilmeisesti illat studiossa venähtävät tällä porukalla joskus muistakin syistä, kuin soittamisen takia.

Ennen kaikkea kiinnitin huomioni siihen, miten kappaletta käsiteltiin. Useampi muutos demoon verrattuna, joka toimisi kyllä yksin, hylättiin siksi, että se ei toimisi biisin osana. Milloin sähkökitara olisi jyrännyt, milloin rummut nousisivat liikaa. Joissain kohdissa päätettiin jättää Maran laulu pois ja antaa kappaleen rullata. Koskettimilla haettiin tukea muille raidoille, ja välillä ne jätettiin pois, ettei tule ruuhkaa. Moderni studiotekniikka mahdollistaa vaikka haikan poistamisen rumpuraidalta milloin sitä ei kaivatakaan muiden instrumenttien tultua mukaan. Moni soittaja sanoi, että ”Helvetin makea, mutta jyrääkö se liikaa tossa?” viitaten johonkin toiseen raitaan. Ja nimenomaan niin päin, että jyrääkö oma soitto kaverin soiton. Samaa kommentoi myöhemmin kappaleen kuultuaan eräs pitkän linjan soittaja. ”Kovia soittajia. Kuulee, että osaavat soittaa yhteen”.


Marraskuu ja äänittäjä Harri Petjakko.

Mikä ajaa tekemään musiikkia?

Äänitykset ovat ohi ja Tie on miksattavana. Sen jälkeen kappale menee masterointiin. Ei, kappale ei ole valmis silloin, kun se on äänitetty. Siitä, mitä tehdään miksauksessa, ja mitä masteroinnissa, voisi kuulemma riidellä maailman tappiin. Näkemyksiä riittää. Karkeasti kuitenkin niin, että miksauksessa säädetään yksittäisiä raitoja, eli eri soittimien otot sekä lauluraita. Kun yksittäiset raidat ovat kunnossa, niistä kootaan miksauksessa yhteen kappale. Todellisuudessa nämä kaksi liikkuvat edestakaisin. Sen jälkeen masteroinnissa puolestaan käsitellään kappaletta kokonaisuutena ja tarpeen mukaan säädetään koko kappaleen sointia kokonaisuutena, ei enää yksittäisen raidan tasolla.


Marraskuu

Minä puolestani istun Marraskuun kanssa paikallisessa. Sunnuntai-iltapäivä ja olo sen mukainen. Mieluummin kuuntelen bändin keskustelua, kuin edes yritän tehdä tätä juttua. Tänään pitäisi saada vastaus kysymykseen, että mikä miehiä ajaa soittamaan. Tänä päivänä kun musiikin julkaisemisen realiteetit käsittääkseni ovat mitä ovat. Markus on soittanut minulle Marraskuun demoja ja alan ymmärtää Maran viittaaman positiivisen ongelman ensijulkaisusta. Vaikka kaikki kappaleet mahtuvat laajan Suomi-rock -käsitteen alle, niin sen sisällä Marraskuu liikkuu ketterästi moneen suuntaan kuulostaen silti itseltään. Jokaisesta kuulemastani demosta tulee sama tunne: tunnistan niiden paikan genressä, mutta mikään niistä ei kuulosta pastissilta tai kopiolta. Perinnettä ja omaa jälkeä.

”No niin, eiköhän aloiteta, mistä sä haluat tietää?”, Mara kysyy ja pääsen todistamaan väitteeni siitä, etten ole mikään toimittaja. En osaa kysyä oikeita kysymyksiä ja keskustelu tyssää. Haen vastausta siihen, mikä Marraskuuta ajaa eteenpäin. Kaikilla on vähän tuskainen olo. Kangistelun jälkeen bändi alkaa keskustelemaan enemmänkin keskenään, ja minä pääsen tuttuun huonekasvin rooliini. Hyvä niin. Soittajien vaikutteet alkavat putoilla varpaille. Kaikkia bändissä ajaa vilpitön halu soittaa ja tehdä musiikkia. Niin julkaista, kuin keikkailla. Mara kuvailee fiilistä keikalla, kun yleisö lähtee mukaan. Markus kiteyttää oman kantansa toteamalla, että ”Jos jonain päivänä musadiggari tulee töistä kotiin, ottaa levyhyllystä Popedan ja Kolmannen Naisen välistä meidän levyn soimaan, avaa oluen ja istuu nojatuoliinsa, niin se on siinä.”

Marraskuu on bändi

Myöhemmin keväällä makaan sängyssäni ja tuijotan kattoa. On arki-ilta ja pitäisi nukkua. Bändistä minuun tarttunut energia rätisee, väsymyksestä ei ole tietoakaan. Olen ollut paikalla Tie-kappaleen videon kuvauksissa. Nukkumisesta ei tule mitään ja yritän soittaa bändille, että vieläkö jatkatte. Voisin esimerkiksi juosta kuvauspaikalle tällä virtamäärällä, koska matkaa ei ole paljoa yli viittätoista kilometriä. Alan ymmärtää usein kerrotut tarinat siitä, että muusikoilla on vaikea saada kierrokset alas keikan jälkeen. Kukaan ei vastaa puhelimeen.


Marraskuu, Jukkis Saastamoinen -basisti kitarassa

Iso osa videokuvauksista oli helppoa. Marraskuu soitti omia kappaleitaan ja piti hauskaa. Ei treenit, muttei jammailuakaan. Keikka, jossa ei ollut yleisöä, bändi soittamassa toisilleen. Ohjaaja kiersi kameran kanssa. Soittamisen riemu näkyi sekä kuului. Minun korviini ”me tykätään soittaa ja tehdään musaa, mitä halutaan” sekä vastaavat lauseet ovat usein kuulostaneet kliseiltä. Marraskuun kohdalla se olisi täysin aitoa, jos kukaan olisi noilla sanoilla sen sanonut.

Syksyllä kuulen, että Mara on käynyt vetämässä lauluraidat vielä kertaalleen uusiksi, mutta nyt kappale on odottaa julkaisupäivää. Tämä juttu on edelleen kesken. Mietin, että miten ihmeessä pystyn tekstissä kuvaamaan bändin fiilistä ja heistä rätisevää energiaa ilman, että se kuulostaa kornilta. Sitten joulukuun ensimmäinen päivä Markus ilmoittaa, että Tie on nyt julkaistu. Laitan videon pyörimään ja ongelmani on poissa. Ei minun tarvitse.

Katsokaa video alta, niin tiedätte tekin, miksi Marraskuu on bändi.

Kuvat: 
Juha Poutiainen ja Marraskuu
Tagit: