Levyarvostelu XL - Cinematic Fantasies, kiertue ja haastattelu, XL & Jarmo Saari

Musiikin fantasiaa kotimaisessa jättikoossa

Raikkaiden lentounien tunnarimusaa, äärettömyyksiin yltäviä kaikuja. Talviyönä eloon heräävä huvipuisto hassuine otuksineen ja laitteineen, irvikissoja ja hulluja hatuntekijöitä. XL:n fantasiamusiikki ammentaa itseensä sävyjä mielikuvituksen loputtomasta paljusta. Entäpä mitä Jarmo Saarella oli kerrottavaa bändin 20-vuotisjuhlakiertueen loppuessa?

XL on jotain, jota on vaikea määritellä tarkasti. Bändin musiikki yhdistää fantasiaa, unelmia, progea, jazzia ja elektronista musiikkia hyvää tekeväksi seokseksi, jolla on selkeä ja raikas ominaismaku. Sähkökitara, vibrafoni, basso, rummut ja DJ yhdistyvät varmaksi unimaailmaksi, joka livenä nostattaa hymyn kasvoille ja innostaa tanssimaan instrumentaalimusiikin mukana kuin rokkikonsertissa konsanaan.

Bändi lopetti toimintansa kymmenisen vuotta sitten, mutta palasi tänä vuonna juhlistamaan kahden vuosikymmenen takaista perustamistaan juhlakiertueella sekä kokoelmalevyllä ”Cinematic Fantasies - The Best Of XL 2012” (Rockadillo Records). Kokoelmalevy on vaikuttava, sillä se onnistuu nousemaan ihan omaksi teoksekseen hienolla draaman kaarella ja yhtenäisellä fiiliksellä. XL:n musiikki on niin omassa ajassaan ja paikassaan, että se tuntuu vieläkin täysin uudelta.

"Kokemusta vuosien saatossa
hankkineet artistit vetivät
keikan varmoina ja energisinä."

XL:n neljätoistakeikkainen juhlakiertue kulminoitui Tavastian päätöskeikkaan marraskuun lopulla. Miehet olivat kaikki selkeästi tyytyväisiä pitkän rupeaman jälkeen ja soittivat sellaisella ilolla, että jo pelkästään se olisi nostattanut itselläkin hymyn kasvoille. Lisää kokemusta vuosien saatossa hankkineet artistit vetivät keikan varmoina ja energisinä saaden yleisön mukaan omaan fantasiamaailmaansa.

Jos tuo oli XL:n viimeinen keikka, niin ei kyllä enempää olisi voinut toivoa – bändi antoi parastaan ja teki yli kolmisataapäisen yleisön onnelliseksi.

Eikä onni tuohonkaan vielä loppunut. Kitaristi, säveltäjä ja tuottaja Jarmo Saari sai juuri vastikään Opetus- ja kulttuuriministeriön jakaman Suomi-palkinnon. Lainaus sivuilta:

”Jarmo Saari on maamme lahjakkaimpia, monipuolisimpia, kokeellisimpia ja poikkitaiteellisimpia muusikoita sekä sukupolvensa omaleimaisimpia kitaristeja. Hän on Sibelius-Akatemiasta valmistunut jazzsävellyksen maisteri, säveltäjä, muusikko ja tuottaja. Saari on unohtanut musiikin käyttö- ja lajityyppirajat ja on multi-instrumentalisti, joka yllättää jatkuvasti uusilla aluevaltauksillaan.”

Minä juttelin Jarmo Saaren kanssa ennen tuota Tavastian keikkaa. Mies tupsahti soundcheckin jälkeen näkyviin hyväntuulisena punaisissa housuissaan ja Hendrix-rintanappi rinnuksissaan legendan syntymäpäivän kunniaksi. Juttelimme aluksi juhlakiertueen tunnelmista. Miehet olivat suunnitelleet kiertuetta ja kokoelmalevyä koko vuoden, ja kiertueesta tuli suunniteltua massiivisempi bändin päätyessä tekemään yhteensä 14 keikkaa ympäri Suomen.

Tiukka aikataulu johti siihen, että miehet vetivät yhdessä vaiheessa kymmenisen keikkaa putkeen vain yhden välipäivän kera. Vaikka omaa aikaa ei paljoa löytynyt ja kiertue imi voimia, niin kokemus oli antoisa bändin tavatessa paljon väkeä: vanhoja ja uusia faneja sekä XL:n pitämille soittoklinikoille saapuneita nuoria soittajia.

Jatkon suhteen XL ei ole tehnyt mitään suunnitelmia.

”Me lähdettiin tekemään tätä sillä ajatuksella, että ei tehdä mitään suunnitelmia, hoidetaan vaan nämä hommat niin hienosti kuin mahdollista. Ollaan käsittääkseni kaikki koettu, että kappaleet kuulostavat mahdollisesti jopa paremmilta kuin silloin 2000-luvun alussa, jolloin viimeksi keikkailtiin. Se ajatus siitä, että me tehdään nyt nämä eikä ajatella tulevaisuutta, on jotenkin auttanut niin, että siinä on sellainen ainutkertaisuuden tunne.”

”Ja nytkin, sen sijaan että olisi kauhean haikea olo, niin on enemmän innokas olo. Se haikea olo voi kyllä tulla jossain vaiheessa. Enemmänkin ollaan ehkä sillä kannalla, että turha sanoa ettei ikinä soiteta, mutta mitään suunnitelmia ei olla tehty.”

XL:n jäsenet, Jarmo Saari, Arttu Takalo, DJ Bunuel, Tomi Salesvuo ja Tuure Koski, tekevät omilla suunnillaan jos jonkinmoista soololevyistä ja radio-ohjelmista bändeihin ja opettamispesteihin, joten aikaa – ja sitä tiettyä ajatusmallia – ei olisi kovin helppo löytää. Bändillä ei myöskään ole sellaista tunnetta, että jokin olisi jäänyt kesken.

”Me koluttiin 12 aktiivivuoden aikana läpikotaisin sitä, mitä voi tehdä vibrafonin, kitaran basson, rumpujen kera kun siihen lisää äänimaisemia, äänisuunnittelua ja akustisia instrumentteja.”

”Työmoraali ja tahtotila tässä bändissä on ollut poikkeuksellinen, useampi meistä on sanonut, että ei ole semmoista vastaavaa kohdannut. Sikäli tämä oli vähän kuin meidän koulu, tai jotenkin semmoinen erityinen ensimmäinen rakas bändi, jossa me opeteltiin tätä ammattia.”

”Sen sijaan että istuttaisiin baarissa haukkumassa muita bändejä, niin me haluttiin aina tehdä. Me tehdään näin, te voitte tehdä noin. Ja olisi ihanaa jakaa se ihmisten kanssa. Mutta jos tekee kompromissittomasti ja toteuttaa omia haaveita, niin ei silloin voi automaattisesti olettaa, että ihmisiä tulee paikalle. Se on aina lahja, jos sen voi jakaa. Me haluttiin laittaa meidän musiikki ihmisille tarjolle.”

Saari kertoo, ettei bändillä ole tarkkaan rajautunutta kohdeyleisöä eikä myöskään tarkkaa muottia, johon XL:n musiikin voisi tuupata.

”XL:n musiikki on itsessään tosi kirjavaa. Tavallaan ne hartiat, joilla me seistään, on suomalainen sielunmaisema, johon liittyy kansanlaulut ja tämmöinen klassinen musiikki, olipa se sitten Sibelius, Pekka Pohjola tai Jukka Linkola. Me ollaan tehty elektronisia kokeiluja, käytetty akustisia soittimia ja sitten toisaalta meissä on sellainen vahva rock-ote. Ja kaiken kaikkiaan kun me perustettiin tämä bändi, niin me oltiin akustinen jazz-kvartetti.”

”Musta tuntuu että me oltiin silloinkin aina vähän kuin väärässä paikassa väärään aikaan ja me oltiin hirveen marginaalissa. Sikäli ei voi sanoa, että me edustettaisiin jotain ilmiötä, koska oli aina vaikea löytää vertailukohtia. Sanotaan, että oltiin esimerkiksi Perko-Pyysalo Poppoon ja Trio Töykeiden aikalaisia, mutta kyllä me tosi erilaisilta kuulostetaan.”

Jarmo Saari sanoo, että XL:n musiikin teossa tärkeintä oli se, että musiikissa on vahva maku ja että se herättää ihmisissä jonkinlaisia assosiaatioita, eikä jää yhdentekeväksi ja epäselväksi.

”Jotkut kokee, että se on fantasiamusiikkia, jos heillä on voimakas mielikuvitus. Joillekin se on hyvin kouriintuntuvaa ja realistista. Me saatetaan säveltää kappale jostain aihepiiristä – se voi olla joku rakennus, tai muisto, tai maisema, tai ihminen – mutta kuulija saa sitten ihan rauhassa muodostaa sen oman versionsa. Oleellista on se, että tekohetkellä on kivaa.”

Uuden kokoelmalevyn kappalevalinnat ovat Jarmo Saaren käsialaa ja levy tiivistää XL:n matkan samoihin kansiin. Mies kertoo kappaleiden valinnasta seuraavaa:

”Jotkut kappaleet nivoutuvat pelottavan hyvin yhteen vaikka siinä on vuosia välissä. Ja sitten siellä on paljon semmoisia äkkivääriä käännöksiä, koska se oli myös XL:n sävy. Jos Arttu teki jonkun keijukaiskappaleen, niin sen jälkeen minä löin pesäpallomailalla perseeseen. Siinä oli semmoista tahallista dramatiikkaa. Varsinkin kun me ollaan instrumentaalibändi, eli ei ole vokalistia eikä lyriikkaa, niin me pyrittiin aina niillä kappaleilla kertomaan tarinoita. Ja me pyrittiin siihen, että ne olisi vahvasti karakterisoituja, että niissä olisi sitä dramatiikkaa. Joskus se tarkoittaa äkkivääriä käännöksiä, ja joskus se tarkoittaa sitä, että kappaleet soljuu ja ihminen putoaa sellaiseen ajattomaan, helmeilevään tilaan. Eri sävyjä. Värikylläistä.”

Jarmo Saaren oma syksy on ollut kiireinen ja tuottelias. Mies on mm. tehnyt musiikkia nykytanssikoreografioihin, musiikin draamaelokuvaan ”Kerron sinulle kaiken” ja soittaa Anna-Mari Kähärän orkesterissa ja Jukka Perkon kokoonpanoissa sekä pitää omaa klubia Ravintola Allotriassa. Nykyisten projektien lisäksi mies haaveilee jo uusistakin.

”Haaveilen itse asiassa uudesta bändistä, jossa olisi kolme lyömäsoittajaa ja minä. Sen kasaaminen, huomaan, ei ole sama kuin silloin opiskeluaikoina kun pystyi vain määrättömästi soittamaan. Olen nyt mielestäni valinnut siihen maailman parhaat kolme ystävää ja ihmistä, jotka sattuvat olemaan myös järjettömän kiireisiä. Yleensä tommoiset jutut jotka on itselle tosi rakkaita, joita tekee sen takia, että jokin sisällä käskee – niille on se oma aikansa.”

”Kukaan ei soita perään, että me tarvitaan tähän joulumarkkinoille sulta uusi levy, että voidaan tahkota sulla rahaa, vaan mulla tulee jokin asia, josta mä innostun. Ja jos mä innostun, niin joku muukin tulee innostumaan. Ei se sen kummallisempaa ole. Ja jos sillä lailla voi elää, niin täytyy sanoa, että on aika etuoikeutettu ihminen”

Tässä vaiheessa minä innostun vallan kovasti tuosta lyömäsoittajavisiosta ja päädyn kyselemään mieheltä kymmenen vuoden takaisesta projektista nimeltä Jarmo Saari & Espoo Big Band featuring Trilok Gurtu: Neanderthal Grooves. Millaisia muistoja lyömäsoittajavirtuoosi Trilok Gurtun kanssa työskentelystä on?

”Ollaan satunnaisesti pidetty yhteyttä. Trilok Gurtu olikin tuossa viime keväänä Suomessa, mutta mentiin ristiin, vaikka kovasti yritettiin järjestää tapaamista.”

”Se oli semmoinen hullu idea opiskeluaikoina, että halusin säveltää laajamittaisen big band -sarjan ja halusin siihen solistin, joka ei mitenkään liity big band -traditioon. Halusin tavallaan tehdä sellaisen vastaiskun, että big band voi kuulostaa myös tältä ja tältä, ja mun mielestä Trilok Gurtu on aika epätodennäköinen solisti siihen. Hänessä on sellaista hienoa muusikkoutta ja pelimanniutta sekä semmoista universaaliutta, että minun ei tarvinnut tehdä intialaisen musiikin lyhyttä oppimäärää pystyäkseni kohtaamaan hänet muusikkona. Siitä on ihania muistoja. Meillä jäi suunnitelmat vähän kesken jatkon suhteen. Mutta jälleen kerran täytyy sanoa, että kaikille asioille on se oma aikansa. Toivottavasti kohtaamme jälleen.”

Entäpä millainen musiikki kutittelee Jarmo Saaren sielun syövereitä juuri nyt?

”Nyt mulla on vähän semmoinen nostalginen vaihe päällä ja se liittyy varmaan tähän XL:ään, kun me ollaan käyty läpi muistoja viimeisen 20 vuoden ajalta. Olen lähtenyt hakemaan että mitkä ne on olleet ne asiat, jotka on sytyttäneet sen kipinän musiikin suhteen sekä kuulijana että soittajana. Olen kuitenkin 6-vuotiaana jo päättänyt että musta tulee isona sähkökitaristi. Olen jo 42 ja edelleen samalla tiellä.”

”Olen kuunnellut ensimmäisiä ostamiani levyjä: siellä on klassista musiikkia, siellä on rockabillyä ja progea. Sieltä huomaa sen laajuuden, että mulle on aina ollut olemassa vain yksi musiikkityyli ja se on musiikki. Ja sitten tavallaan paskan määrä on vakio, että jos kuuntelee reggaeta, niin sitä voi olla mahtavaa ja sitä voi olla hirveetä. Voi aina valita. Sama kuin että maailmassa on niin paljon kirjoja, jos joku kirja ei ole hyvä, niin sitä ei ole pakko lukea.”

XL 2012 LIVE: 6/4 & Kärlekstörst (Tampere Jazz Happening):

Teksti: 
Kuvat: 
Satu Jäske
Tagit: