Herbie Hancock and His Band – Musiikkitalo 17.7.2012

Herbie Hancock tuli, näki ja voitti ufolla funkkijazzsinfoniallaan

Loppuunmyyty Musiikkitalo pääsi todistamaan kattavaa läpileikkausta Herbie Hancockin urasta. Kyseessä ei ollut mikään tylsä showcase tai sekainen tilkkutäkki. Hancock onnistui tarjoamaan yleisölle uuden, koko konsertin pituisen sinfonian vanhasta tuotannostaan, ottaen samalla kaiken irti salin akustiikasta.

Jazz-legenda Herbie Hancockin suosiosta kertonee jotain jo se, että loppuunmyyty Musiikkitalon konserttisali kaikui taputuksista kauan ennen kuin bändi asteli lavalle. Toinen testamentti Hancockin musiikin tajuntaan uppoamisesta voisi olla yleisön monimuotoisuus, väki oli sekä iältään että habitukseltaan ihanan sekalaista seurakuntaa. Eikä ihme, Hancockin laajakirjoisesta tuotannosta löytyy kaikille jotain pysäyttävää.

"Musiikkia tehdessä ei
tarvitse pysyä
edes tällä planeetalla."

Herbie Hancock and His Band (Lionel Loueke kitarassa, James Genus bassossa ja Trevor Lawrence Jr. rummuissa) saapui paikalle yksi mies kerrallaan, aloittaen buddhalaisuudesta ammentavalla kappaleella ”Actual Proof”, jonka Hancock spiikkasi olevan vilaus sisimpäänsä. Se oli myös takuuvarma aloitus loppuunsa asti viilatulle, koko ajan kasvavalle ja uskomattomalla energialla esitetylle setille.

Oma pääkoppani räjähti jo hyvinkin varhain, seuraavaksi kun oli tarjolla Lionel Loueken ”Seven Teens” naitettuna Hancockin ”Watermelon Manin” kanssa. Huimaa groovejammailua aivoja kirpsakasti heiluttelevan nytkyrytmin kera.

Myös bändin liitto on erinomainen. Hancock oli selvästi ylpeä jäsenistä ja esitteli heidät lämmöllä luvaten kaikilta hurjia suorituksia. Ja lupaus piti, jokainen kantoi kortensa kekoon valtavalla energialla. Bändi soitti myös riittävän lujaa ottaakseen osaavien miksaajien kanssa haltuun tilan, joka on suunniteltu ensisijaisesti majoittamaan akustista klassista musiikkia.

Ufomiesten maailmankuva

Keikalla pianoa, syntikoita ja keytaria soittavasta Hancockista huokuu samanlaista lapsenomaisen kuplivaa keksimisen, uusien vekottimien käytön ja musisoimisen intoa kuin Jean Michel Jarresta. En ihmettelisi, jos kumpainenkin olisi tavannut jossain kohtaa elämäänsä ufomiehiä ja ammentanut heiltä mallia. Hancockin vokooderilaulut ja -pöhinät, syntikkaäänet, huimat rytmit sekä rajut genreyhdistelmät osoittavat, että musiikkia tehdessä ei tarvitse mennä johonkin tiettyyn muottiin - tai pysyä edes tällä planeetalla.

Sillä välin täällä Telluksella saimme kuulla muun muassa vokooderin retrofuturistista sanomaa sekä Hancockin ja Lionel Loueken yhteistyötä. Musiikkitalon akustiikka tuli testattua, kun Hancock ja Loueke soittivat niin hiljaa, että yleisö pystyi kuulemaan itse koskettimien liikkeen ja kitaran kielien hennot helähdykset. Ja heti seuraavassa hetkessä pääsimme kutittelemaan tärykalvojamme herrojen antaessa kyytiä soittimilleen kuin viimeistä kertaa. Se on sitä dynamiikkaa, ja se toimi Musiikkitalon akustiikassa hienosti.

Sooloilua

Lisää raikasta tarjontaa tuli seuraavaksi yksin lavalle jääneeltä Lionel Louekelta, joka tarjoili kitaralla, beatboksaamisella, efekteillä ja äänitaiteilulla afrikkalaisia äänimaisemia. Kuorosoundi oli taianomainen ja esiintyjän taiturointia tuli kuunneltua hartaudella. Taisi upota muihinkin, sillä yleisöä ei tarvinnut toista kertaa kehottaa tulemaan mukaan esitykseen kuorolaulun ja rytmin muodossa.

Hancock taasen soitti pitkään yksin pianoa, jonka sointi soljui jazzin ja klassisen musiikin välillä muuttaen salin tunnelman vieläkin hartaammaksi. Omaa hartauttani lisäsi Musiikkitalon yllättävä kuumuus, liekö ilmastointilaitteetkin innostuneet kuuntelemaan keikkaa niin tarkkaan, etteivät muistaneet hoitaa työtehtäviään. Mutta eipä se paljon menoa haitannut.

Ja se kasvoi vain

Keskivaiheen sooloesiintymiset toimivat mukavana levähdyspaikkana tämän vekkulin ja hyvin sävelletyn musiikkimatkan aikana. Matka jatkui soolojen jälkeen fiilistellen, jammaillen, rokaten ja funkaten menon tiivistyessä. Jalka vipatti bändin mukana niin hyvin, että viimeisen biisin loppuminen tuli yllätyksenä. Nytkö se jo loppui?

No ei hätää, reippaiden taputusten saattelemana bändi tuli takaisin ja räjäytti Musiikkitalon katon tuusan nuuskaksi encorellaan. ”Rockit” ja sen mielipuoliset soundit nostivat tunnelman salamannopeasti ufoihin funkkihiphopsfääreihin ”Chameleonin” jatkaessa tykitystä niin tiukasti, että varmaan jokainen yleisön jäsen jammasi mukana estottomasti – osa ulkoisesti, osa päänsä sisällä - valtavan energian velloessa salissa. Viimeksi taisin Rammsteinin keikalla tuntea samanlaisen rätinän.

Se oli siinä. Ei tarvittu enempää eikä vähempää. Setti oli laadittu niin nerokkaasti, että se ei ollut enää yksittäisiä kappaleita, vaan aito sinfonia, joka kasvoi hiljalleen, velloen, rönsyillen ja keräten energiaa encorea varten, joka oli konsertin ehdoton kliimaksi.

Lämmin sydän

Konserttia väritti omalta osaltaan myös Herbie Hancockin lämmin energia ja hauskat välispiikit. Kävipä ihanan iloinen herra myös yleisön puolella kuuntelemassa bändinsä soittoa selvittääkseen miltä uusi Musiikkitalo soundaa. On itse asiassa hyvin vaikea uskoa, että Hancock on jo 72-vuotias, miehestä kun huokuu niin nuorta energiaa ja lämmintä karismaa.

Vuosikymmenten kokemus, ikinuoruuden into ja teräksinen bändi, ei voi valittaa. Tätä ufoelektrofunkkigroovepoppijatsia tahtoo kuulemaan toisenkin kerran. Sitä odotellessa taidan syventyä vielä tarkemmin Herbie Hancockin tuotantoon, tiedä mitä helmiä sieltä on vielä löytämättä.

Teksti: 
Kuvat: 
Satu Jäske ja Live Nation
Tagit: